Elämäni Helminauha,eli "entinen elämäni"

No niin, tyttären blogipostauksesta sain riittävästi potkua persiiseen, jotta pääsin tännesaakka, avaamaan omaa blogia ja toteamaan, että aivan järkyttävän pitkä aika edellisestä pikaheitosta. Syyt on varmaan hyvin pitkälle samat mitä tyttärellä- jotenkin hurjan kuluttavaa ja väsyttävää ollut elämä tässä viime aikoina. Yksi syy on tietenkin se, että minä se vaan jaksan sairastaa. Not. En jaksais, mutta kun kroppa on eri mieltä. kertauksena siis: tammikuussa keuhkokuume+ antibiootti, eikun kaksi, se eka kun ei sopinut mulle, vaan aiheutti sydämentykytystä ja liki tajunnan lähtöö. Sitten helmikuussa jatkoja kun ei vaan ääni ruvennut palaamaan, koko ajan kähinää ja korvat lukossa ja edelleen limaa keuhkoputkissa, jota yskiä röhkötin jatkuasti.  Pääsin silloin ihme kyllä lääkäriin- silloin tammikuussahan miut passitettiin terkkarista pois kun mulla oli "vaan virustauti", kotiin lepäämään- ja parin päivän päästä sain raahautua päivystykseen saamaan keuhkokuume diagnoosin. Hel...

Tänään tuli taas lapset isilästä, sieltä "kaukaa", jonne matkustus kestää nykyään ensin 2 tuntia bussilla ja sitten puoli tuntia paikkarilla.  Odottelin lapsia autossa istuen, viereisessä parkkiruudussa olevan auton vieressä oli kaksi miestä, toinen heilutteli mulle. No ilmehdin siinä sitten jotenkin neutraalisti,mutta yritin olla kohtelias ja vastata tervehdykseen edes jotenkin, koska en todellakaan tunnistanut heistä kumpaakaan.  Iloisesti he minuu siinä katselivat kumminkin.  Pian sitten lapsia alkoi tulla virtanaan autolle, sisäpaikat tuli täyteen, ja kun lapset tulivat niin kysyivät että tunnenko noi miehet, koska niin iloisesti siinä meitä katseli. Juu en tunne, tai voihan olla että tunsin, mutta aivot eivät halunneet taas toimia siinä kohtaa. Noo lapset tuli autoon, ja kun tyypit oli kiinni autossa niin toinen miehistä osoitteli mun tuulilasia autossa.... Hetken aikaa kesti tajuta mitä se näytteli.... ...tota kylttiä, jonka mies toi mulle joskus ...

Kysyikö joku, että mitä sulle kuuluu, kun susta ei ole kuulunut mitään? No ei oo oikeen kukaan kysynyt, kai se vaan on niin pelottavaa ja vaikeaa. Jännä efekti kyllä, silloin kun sulla menee huonosti, kukaan ei ole yhteydessä. Ihan sama,mitä kamalaa on käynyt, ei kukaan ole yhteydessä eikä kysy. Onko se niin pelottavaa? Kai se heijastaa ihmisten omaa kykenemättömyyttä kohdata sitä asiaa, mikä se ikinä onkaan. Kun olin raskaana, aina joku kyseli mun vointia.Ihanaa ihanaa,voi kun ihanaa, tulee vauva.  Kun sain keskenmenon ja jouduin hautaamaan pienen ihmisen, ihmiset hävisi. Olin Onlinessa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Ja kun itse kehtasin jutella, jutut loppuu lyhyeen. No tämä oli jo vuonna 2005, mutta sen suhteen mikään ei ole muuttunut. Mutta joo, jos kiinnostaa mitä mulle kuuluu ,niin.. -"no mitäpä tässä" -"Ihan ok" -"joo,ihan hyvin mä jaksan" Onko se valehtelua? En halua liikaa huolestuttaa ja rasittaa ketään, on paljon helpompi surra yksin...

ja nyt ovat molemmat hullut (mukaeltu lastenlaulusta Koira Tanssii) Eilen veimme miehen tavaroita ja huonekaluja, joita pystyin irrottamaan yhteisestä kodistamme, hänen omaan asuntoonsa. Kun ajelin pakettiauton perässä yksi lapsi kyydissä, hiljaisuudessa, koska en kyennyt sanoa sanaakaan, tunsin kuinka ahdistus ja suru vyöryy päälle, ja hiljaa alkoi kyyneleet valua silmistä, mutta ilmekään ei minulla värähtänyt.  Paikan päällä kannoimme kamat sisään, heittelin tyynyt sohvalle, joka hetki sitten oli vielä ollut meidän makuuhuoneessa, meidän kodissa. Istuin sohvalle, ja otin muutaman kuvan.Oli pakko syventyä puhelimeen, sanaakaan en voinut enää sanoa siinä kohtaa, kun kaikki oli tuotu- alkuun höpötin kuinka on nätti ja kiva kämppä, mutta kai se todellisuus paiskautui liian lujaa päin naamaa, koska sattui. Henki salpaantui,enkä kyennyt puhua enää, pidättelin itkua ja olin kivikasvoisena.  Kaupan kautta kotiin. Autossa mukana ollut lapsi kysyy olenko väsynyt, surullin...

Meidän kotiviikko on sujunut aika kivasti. Olemme lekotelleet kotona, ja on ajoittain ollut toki menojakin,mutta pääasiassa chillailtu kotosalla ,pelattu ihan liikaa, katsottu telkkarii liikaa ja kökötety koneella liikaa. Syötiin ensin jääkaappi tyhjäksi ruuista, joita oli sinne jäänyt. Sitten loppui inspiraatio,ja eilen tilattiin vaan pitsaa. Eilen myös uitiin ja saunottiin, oli siis kiva päivä meillä. Tänään sitten tuli kaksi muksua kotiin, ehtivät vielä lomailla pikku porukalla kotosalla. Ja minullekin pehmeä lasku, koska niinhän siinä kävi,että en osannut relata ja nauttia kahdelleen olostamme,vasta kuin eilen. Miten se voikaan olla niin vaikeaa, irrottautua totutusta ja relata? Yhtenä päivänä käytiin mummolassa katsomassa mummoa, joka oli pahaksi onnekseen saanut sen saman helevetin ruton, mikä minua kiusasi melkein 2 kuukautta. Huonossa hapessa oli mummo ,mutta onneksi tänään meni uudelleen lääkäriin ja kotiintuomisina lisää lääkettä. Me pääsimme käymään papan työpaikalla sek...