Kysyikö joku, että mitä sulle kuuluu, kun susta ei ole kuulunut mitään?
No ei oo oikeen kukaan kysynyt, kai se vaan on niin pelottavaa ja vaikeaa. Jännä efekti kyllä, silloin kun sulla menee huonosti, kukaan ei ole yhteydessä. Ihan sama,mitä kamalaa on käynyt, ei kukaan ole yhteydessä eikä kysy. Onko se niin pelottavaa?
Kai se heijastaa ihmisten omaa kykenemättömyyttä kohdata sitä asiaa, mikä se ikinä onkaan.
Kun olin raskaana, aina joku kyseli mun vointia.Ihanaa ihanaa,voi kun ihanaa, tulee vauva. Kun sain keskenmenon ja jouduin hautaamaan pienen ihmisen, ihmiset hävisi. Olin Onlinessa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Ja kun itse kehtasin jutella, jutut loppuu lyhyeen. No tämä oli jo vuonna 2005, mutta sen suhteen mikään ei ole muuttunut.
Mutta joo, jos kiinnostaa mitä mulle kuuluu ,niin..
-"no mitäpä tässä"
-"Ihan ok"
-"joo,ihan hyvin mä jaksan"
Onko se valehtelua?
En halua liikaa huolestuttaa ja rasittaa ketään, on paljon helpompi surra yksin, kuin ottaa vastuu siitäkin, että rasittaa ihmisiä. No valitettavasti on yksi ihminen jolle joudun kertomaan, se ei hellitä ennen kuin kerron.
Joskus sitten tirskautan jonkun stoorin johonkin ryhmään, kun koen hetkellisen huipun sille,etten jaksa pitää kaikkea sisälläni. Kiroan ja raivoan, aika vähän livenä voi sellaista tehdä.
Tänäänkin on ollut raskas päivä, vaikka vaan hengessä mukana ollut toisen kidutuksessa. Olen stressaillut kotosalla, ja hetken sain olla ihan hyvällä mielellä kun kävimme lastenpolilla muksun kanssa, ja ostimme suklaata molemmille. Sen hetken kun kävimme otattamassa minusta Inrin ja juttelimme kaikkea, luin muksulle hänen neuvolakorttiaan. Sitten tulimme kotiin, ja kaikki alkoi mennä päin peetä samalla varmuudella kuin juna, jonka raide vie kohti kalliota.
Sen jälkeen olenkin laittanut kuulokkeet korville ja vajonnut omaan maailmaan antaen kuulokkeiden ja musiikin vaimentaa tätä älytöntä hälyä,joka paiskaa minut märäksi rätiksi tänne sohvan nurkkaan, aina uudelleen ja uudelleen.En pääse ylös, vaikka seinät alkaa kaatua päälle. Nuo pennut, ne vaan eivät voi kunnioittaa, eikä antaa armoa sille, ettei pahassa mielessä vaan jaksa.
No mut, mitäpä tässä. Nousen ja menen. Koska se on mun osani tässä näytelmässä. Vuorosanoja en vielä tiedä, mutta näytelmästä tuskin kovin nautittavaa tulee, ottaen huomioon kanssanäyttelijöiden laadun.Mutta yritetään. Niinkuin aina.
Meinasin kirjoittaa "onneksi huomenna on perjantai ja viikonloppu alkaa"
Just. Ihan kuin sillä olisi minkäänlaista eroa mun normaalipäivään??????????????????????
Huokaus.
No ei oo oikeen kukaan kysynyt, kai se vaan on niin pelottavaa ja vaikeaa. Jännä efekti kyllä, silloin kun sulla menee huonosti, kukaan ei ole yhteydessä. Ihan sama,mitä kamalaa on käynyt, ei kukaan ole yhteydessä eikä kysy. Onko se niin pelottavaa?
Kai se heijastaa ihmisten omaa kykenemättömyyttä kohdata sitä asiaa, mikä se ikinä onkaan.
Kun olin raskaana, aina joku kyseli mun vointia.Ihanaa ihanaa,voi kun ihanaa, tulee vauva. Kun sain keskenmenon ja jouduin hautaamaan pienen ihmisen, ihmiset hävisi. Olin Onlinessa, kukaan ei sanonut sanaakaan. Ja kun itse kehtasin jutella, jutut loppuu lyhyeen. No tämä oli jo vuonna 2005, mutta sen suhteen mikään ei ole muuttunut.
Mutta joo, jos kiinnostaa mitä mulle kuuluu ,niin..
-"no mitäpä tässä"
-"Ihan ok"
-"joo,ihan hyvin mä jaksan"
Onko se valehtelua?
En halua liikaa huolestuttaa ja rasittaa ketään, on paljon helpompi surra yksin, kuin ottaa vastuu siitäkin, että rasittaa ihmisiä. No valitettavasti on yksi ihminen jolle joudun kertomaan, se ei hellitä ennen kuin kerron.
Joskus sitten tirskautan jonkun stoorin johonkin ryhmään, kun koen hetkellisen huipun sille,etten jaksa pitää kaikkea sisälläni. Kiroan ja raivoan, aika vähän livenä voi sellaista tehdä.
Tänäänkin on ollut raskas päivä, vaikka vaan hengessä mukana ollut toisen kidutuksessa. Olen stressaillut kotosalla, ja hetken sain olla ihan hyvällä mielellä kun kävimme lastenpolilla muksun kanssa, ja ostimme suklaata molemmille. Sen hetken kun kävimme otattamassa minusta Inrin ja juttelimme kaikkea, luin muksulle hänen neuvolakorttiaan. Sitten tulimme kotiin, ja kaikki alkoi mennä päin peetä samalla varmuudella kuin juna, jonka raide vie kohti kalliota.
Sen jälkeen olenkin laittanut kuulokkeet korville ja vajonnut omaan maailmaan antaen kuulokkeiden ja musiikin vaimentaa tätä älytöntä hälyä,joka paiskaa minut märäksi rätiksi tänne sohvan nurkkaan, aina uudelleen ja uudelleen.En pääse ylös, vaikka seinät alkaa kaatua päälle. Nuo pennut, ne vaan eivät voi kunnioittaa, eikä antaa armoa sille, ettei pahassa mielessä vaan jaksa.
No mut, mitäpä tässä. Nousen ja menen. Koska se on mun osani tässä näytelmässä. Vuorosanoja en vielä tiedä, mutta näytelmästä tuskin kovin nautittavaa tulee, ottaen huomioon kanssanäyttelijöiden laadun.Mutta yritetään. Niinkuin aina.
Meinasin kirjoittaa "onneksi huomenna on perjantai ja viikonloppu alkaa"
Just. Ihan kuin sillä olisi minkäänlaista eroa mun normaalipäivään??????????????????????
Huokaus.
Kommentit
Lähetä kommentti