No niin, tyttären blogipostauksesta sain riittävästi potkua persiiseen, jotta pääsin tännesaakka, avaamaan omaa blogia ja toteamaan, että aivan järkyttävän pitkä aika edellisestä pikaheitosta.
Syyt on varmaan hyvin pitkälle samat mitä tyttärellä- jotenkin hurjan kuluttavaa ja väsyttävää ollut elämä tässä viime aikoina.
Yksi syy on tietenkin se, että minä se vaan jaksan sairastaa. Not. En jaksais, mutta kun kroppa on eri mieltä. kertauksena siis: tammikuussa keuhkokuume+ antibiootti, eikun kaksi, se eka kun ei sopinut mulle, vaan aiheutti sydämentykytystä ja liki tajunnan lähtöö. Sitten helmikuussa jatkoja kun ei vaan ääni ruvennut palaamaan, koko ajan kähinää ja korvat lukossa ja edelleen limaa keuhkoputkissa, jota yskiä röhkötin jatkuasti. Pääsin silloin ihme kyllä lääkäriin- silloin tammikuussahan miut passitettiin terkkarista pois kun mulla oli "vaan virustauti", kotiin lepäämään- ja parin päivän päästä sain raahautua päivystykseen saamaan keuhkokuume diagnoosin.
Helmikuussa siis todettiin että on varjostumaa poskiontelossa,sekä nenän ja korvien limakalvot turvoksissa ja torvan pohjalla nestettä. 10 pv Duact ja nenäsumute 2 viikkoa hoidoksi. Reilun 2 viikon kohdalla tuntui että vau,tää alkaa olla tässä!!! Sain nauttia melkein terveestä elämästä about 2vko, kunnes aloin kokea jatkuvasti että keuhkoa painaa ja ikäänkuin keuhkot menee tukkoon, saan hengittää voimakkaasti ja keskittyen, muuten jää semmoinen olo ettei hapetu kunnolla. Muutama tällainen kohtaus tuli, että keuhkot ikäänkuin jumahtivat tukkoon, oli kissanhiekan siivoamista, ruuan käryä, joku haju.... ja tajusin että ei hemmetti, miun keuhkot ei edelleenkään toimi kunnolla. Ja eikun varaamaan taas uutta aikaa!
Maaliskuu. Ensin pääsen saikkarille, joka tuskailee, ettei aikaa lääkärille ole, mutta ois paree kyllä päästä. Antaa miulle seuraavalle aamulle akuuttiajat, jotka sais jakaa vasta aamulla. KIITOS tälle saikkarille,minusta toimit ihan oikein,ja potilasta ajatellen, kiitos!!!! Niimpä tulin lääkäriin aamulla, ennenkuin ensimäinen ryhmäpäivä alkoi. Lääkäri tutki tarkkaan ,jututti viel tarkempaan. Määräsi uuden keuhkokuvan ja poskiontelokuvan. Sain lähetteen spirometriaan (huhtikuun puoleenväliin) ja astmahoitajalle. Keuhkokuva oli puhdas, mutta poskiontelokuvassa koko toinen poskiontelo on varjostuman peitossa- Antibioottia taas ja nenäsumutetta+ astmalääkkeet....
Mullahan on infektioastman sanottu olevan, vuonna 95 sairastetun ekan keuhkokuumeen yhteydessä olivat sitä mieltä,että hengenahdistun ei oo keuhkokuumeoire, vaan johtuu siitä että infektion yhteydessä ne keillä herkkyys on, saavat keuhkoputkien ahtauskohtauksia, eli astmaa. Siitä lähtien mun reseptipankissa on pyörineet Bricanyl ja Pulmicort, ja muistissa ne vuonna 95 annetut ohjeet, että jos saan massiivisen hengenahdistuksen, niin sen jälkeen käytän viikon Pulmicorttii hoitamaan keuhkoputkia, ja ööh vissiin sanottiin myös, että flunssan tullessa sitä Pulmicorttii ois pitänyt aloittaa ja Bricanyliä sen verran kun tarvii. Vuosien myötä, ja hoitokontaktin puuttuessa, ohjeet haalistuivat muistista, ja koska olin aika kauan oireettomanakin, ettei tarvinut ehkä 1-2 vuoteen avaavaakaan käyttää,kuittasin asian vähän niinkuin olleena ja menneenäkin.
Nyt kumminkin, kun alla on yli vuosi sitten alkanut rankempi sairasteluaalto, tuo astmakin on aktivoitunut näemmä. Lääkäri oli sitä mieltä, että astma on nyt pahentunut ja haluaa teettää tutkimukset siitä. Aikoinaan nuorin lapsi kävi rasitustestissä, ja siellä ilmeni, että keuhkojen kapeimmat ilmatiehyet eivät olleet kunnolla auki, joka näkyi muksun väsymisenä ja ruokahalun puutteenakin. Oma olo ollut sama, että keuhkot eivät toimi asianmukaisesti. Niimpä otin nyt mukisematta vastaan lääkärin määräyksen 2x päivässä Bricanyl ensin alle, siten Pulmicort 1-2 henkäystä vartin päästä. Alkuun otin sen yhden,mutta tuumin, että parempi nyt alkuun ottaa 2.
Nyt kun olen viikon vetänyt tällä setillä, niin olo alkaa olla jälleen ihmismäinen, siis fyysisesti.
Sitten tullaankin kysymykseen henkinen vointi. Lapset ovat laittaneet koville, siis tosi koville. Olen joutunut yhden muksun asioissa soittamaan monesti jo hänen isälle, pyytämään taustatukea ja ideoita asian hoitamiseen. Itsellä rupeaa olemaan aseet pikkuisen vähissä. Tässä kohtaa pakko todeta, rämmin nyt siinä suossa, jonka olen itse antanut itselleni tehdä. Olen ajatellut olevani kiltti lapsille, olen uskonut että asiat hoituvat puhumalla. Väärin!! Asiat hoituvat rajoja laittamalla. Turhaan olen itse mukautunut siihen, mitä lapset ovat halunneet. Se on varmaankin ollut siinä hetkessä helpointa, ja koska en ole halunnut riitaa ym, niin ehkäpä sitten meinannut,että ei haittaa vaikka joustan, vaikka teen kuin he haluaa, annan heille lupia asioihin, vaikka joudun itse sitten tiukkoihin tilanteisiin, mutta "mä hoidan mä hoidan" ja äiti järkkää asiat, äiti yrittää tehdä niin että lapsilla olis hyvä. Ja kun äiti sitten väsyy, kun se puhe ei todellakaan auta mitään, vaan lapset haluaa edelleen tehdä vain niinkuin itse haluavat, niin äiti väsyy, uupuu,ei jaksa enää kantaa kaikkea niskassaa. Sitten äiti huutaa ja raivoaa. VAU- ÄIDIN SYY!!!!!!!!!!!!!!! Syytetään äitiä, koska äiti huutaa ja raivoaa.
Vasta viime viikolla osasin kertoa tämän lapsille ihan suomeksi.
AIKUINENKIN VÄSYY, äiti ei ole superihminen,vaikka äiti sellaienn haluisi ollakin.
Ja kerroin, että kun aikuinen väsyy, se usein huutaa. Fine. Olen silti syyllinen, koska nyt sitten LASTA ahdistaa ja lapsi oireilee, kun perkele minä olen jo loppuun saakka käytetty ja kulutettu kehäraakki, joka ei jaksaisi enää sekuntiakaan.
Joka haaveilee "pakenevansa vuorille" ,valitsee kurssiryhmässä päivän kuvakseen puumajan korkealla puussa, ja kertoo menevänsä sinne olemaan yksin ja jättävänsä "rasittavan perheensä" sinne alapuolelle ihan oman onnensa nojaan. Koska kaikkensa tehneenä ja nyt jo täysin alasti revittynä ja aseettomana, ei enää muuta jaksa. Mutta tottakai kaikki tämä on aikuisen vika. Lapset liittoutuneet yhteen, nähneet että mitä useampi ruikuttaa ja rissaa, ja mitä uupuneemmaksi saadaan tuo aikuinen joka rajoittaa, niin jo vain meillä kohta riemukas elämä alkaa. Joo, lastenkodissa! Sinne ne uupuneiden äitien lapset sitten toimitetaan kun aikuinen ei jaksa. Kun aikuienn on jo niin väsynyt lapseen, että se ei ole enää hyvä kasvuympäristö.
Itse olen ollut sitä mieltä jo jonkin aikaa, että minulle lapsiperhe ei ole hyvä kasvuympäristö.
Jatkan haaveilua vuorille pakenemisesta ja hiljaisesta elämästä.
Ei tee mieli lähteä ihmispaljouteen ,koska ympärilläni on ihan liikaa ihmisiä muutenkin.Ja koska en halua lähteä "ihmistenilmoille", olen entistä sairaampi ja ihan masentunutkin muiden mielestä.
Kun haluisi ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa voi asiat sopia puhumalla, vallitsee rauha ja hyvä tahto. Ei ole liikaa hälinää....Paratiisi? Olisinko nähnyt sen jonkun herätysliikkeen lehtisessä :)
Yksi ristiriitainen seikka vielä tähän loppuun.
Koti.
Missä helvetissä minun koti on?
Meillä on ihana talo tässä näin.Nytkin katselen tuonne terassille, auringonvalo ylttää ihan kohta allashuoneen ikkunoihin, jolloin menen uimaan. Ensin pesen nämä tuhannen superpaskaiset hiukseni,ja laitan koneellisen pyykkiä pyörimään.
Meillä on ihana talo, eikä asuinpaikassa ole kertakaikkiaan mitään vikaa. Paitsi se, ettei tämä ole Tampere. Ja vaikka en varsinaisesti haluisi Tampereella enää asuakaan, niin onhan meillä sinne paljon sidoksia, ja vallankin nyt kun "Nelikon" isästä olisi hyötyä ja tukea lasten kasvatuksessa, joka on minulta vissiin mennyt päin **ttua, niin minä olen täällä kaukana ja ne lapset joiden kanssa tarvisin tukea, ovat täällä kaukana.
Niin että minua vaivaa jatkuva ahdistava ristiriita tämänkin asian suhteen.
Minne menisin, missä on mun KOTI??????????????????
Mä oon koditon, joka asuu hienossa talossa. Mahtavaa.
Mutta kuten kuvasta näkyy,aurinko saavuttaa ikkunat ihan juuri, ja aionkin mennä sinne ottamaan vastaan valoa ja voimaa, koitan saada ajatukset hiljenemään (vaikka siis Ipana tulee toki kanssani uimaan) ja nauttia puhdistumisesta.
Pakkohan tässä on taas itsensä kerätä kasaan, ei sitä kukaan muukaan minulle tee.
Syyt on varmaan hyvin pitkälle samat mitä tyttärellä- jotenkin hurjan kuluttavaa ja väsyttävää ollut elämä tässä viime aikoina.
Yksi syy on tietenkin se, että minä se vaan jaksan sairastaa. Not. En jaksais, mutta kun kroppa on eri mieltä. kertauksena siis: tammikuussa keuhkokuume+ antibiootti, eikun kaksi, se eka kun ei sopinut mulle, vaan aiheutti sydämentykytystä ja liki tajunnan lähtöö. Sitten helmikuussa jatkoja kun ei vaan ääni ruvennut palaamaan, koko ajan kähinää ja korvat lukossa ja edelleen limaa keuhkoputkissa, jota yskiä röhkötin jatkuasti. Pääsin silloin ihme kyllä lääkäriin- silloin tammikuussahan miut passitettiin terkkarista pois kun mulla oli "vaan virustauti", kotiin lepäämään- ja parin päivän päästä sain raahautua päivystykseen saamaan keuhkokuume diagnoosin.
Helmikuussa siis todettiin että on varjostumaa poskiontelossa,sekä nenän ja korvien limakalvot turvoksissa ja torvan pohjalla nestettä. 10 pv Duact ja nenäsumute 2 viikkoa hoidoksi. Reilun 2 viikon kohdalla tuntui että vau,tää alkaa olla tässä!!! Sain nauttia melkein terveestä elämästä about 2vko, kunnes aloin kokea jatkuvasti että keuhkoa painaa ja ikäänkuin keuhkot menee tukkoon, saan hengittää voimakkaasti ja keskittyen, muuten jää semmoinen olo ettei hapetu kunnolla. Muutama tällainen kohtaus tuli, että keuhkot ikäänkuin jumahtivat tukkoon, oli kissanhiekan siivoamista, ruuan käryä, joku haju.... ja tajusin että ei hemmetti, miun keuhkot ei edelleenkään toimi kunnolla. Ja eikun varaamaan taas uutta aikaa!
Maaliskuu. Ensin pääsen saikkarille, joka tuskailee, ettei aikaa lääkärille ole, mutta ois paree kyllä päästä. Antaa miulle seuraavalle aamulle akuuttiajat, jotka sais jakaa vasta aamulla. KIITOS tälle saikkarille,minusta toimit ihan oikein,ja potilasta ajatellen, kiitos!!!! Niimpä tulin lääkäriin aamulla, ennenkuin ensimäinen ryhmäpäivä alkoi. Lääkäri tutki tarkkaan ,jututti viel tarkempaan. Määräsi uuden keuhkokuvan ja poskiontelokuvan. Sain lähetteen spirometriaan (huhtikuun puoleenväliin) ja astmahoitajalle. Keuhkokuva oli puhdas, mutta poskiontelokuvassa koko toinen poskiontelo on varjostuman peitossa- Antibioottia taas ja nenäsumutetta+ astmalääkkeet....
Mullahan on infektioastman sanottu olevan, vuonna 95 sairastetun ekan keuhkokuumeen yhteydessä olivat sitä mieltä,että hengenahdistun ei oo keuhkokuumeoire, vaan johtuu siitä että infektion yhteydessä ne keillä herkkyys on, saavat keuhkoputkien ahtauskohtauksia, eli astmaa. Siitä lähtien mun reseptipankissa on pyörineet Bricanyl ja Pulmicort, ja muistissa ne vuonna 95 annetut ohjeet, että jos saan massiivisen hengenahdistuksen, niin sen jälkeen käytän viikon Pulmicorttii hoitamaan keuhkoputkia, ja ööh vissiin sanottiin myös, että flunssan tullessa sitä Pulmicorttii ois pitänyt aloittaa ja Bricanyliä sen verran kun tarvii. Vuosien myötä, ja hoitokontaktin puuttuessa, ohjeet haalistuivat muistista, ja koska olin aika kauan oireettomanakin, ettei tarvinut ehkä 1-2 vuoteen avaavaakaan käyttää,kuittasin asian vähän niinkuin olleena ja menneenäkin.
Nyt kumminkin, kun alla on yli vuosi sitten alkanut rankempi sairasteluaalto, tuo astmakin on aktivoitunut näemmä. Lääkäri oli sitä mieltä, että astma on nyt pahentunut ja haluaa teettää tutkimukset siitä. Aikoinaan nuorin lapsi kävi rasitustestissä, ja siellä ilmeni, että keuhkojen kapeimmat ilmatiehyet eivät olleet kunnolla auki, joka näkyi muksun väsymisenä ja ruokahalun puutteenakin. Oma olo ollut sama, että keuhkot eivät toimi asianmukaisesti. Niimpä otin nyt mukisematta vastaan lääkärin määräyksen 2x päivässä Bricanyl ensin alle, siten Pulmicort 1-2 henkäystä vartin päästä. Alkuun otin sen yhden,mutta tuumin, että parempi nyt alkuun ottaa 2.
Nyt kun olen viikon vetänyt tällä setillä, niin olo alkaa olla jälleen ihmismäinen, siis fyysisesti.
Sitten tullaankin kysymykseen henkinen vointi. Lapset ovat laittaneet koville, siis tosi koville. Olen joutunut yhden muksun asioissa soittamaan monesti jo hänen isälle, pyytämään taustatukea ja ideoita asian hoitamiseen. Itsellä rupeaa olemaan aseet pikkuisen vähissä. Tässä kohtaa pakko todeta, rämmin nyt siinä suossa, jonka olen itse antanut itselleni tehdä. Olen ajatellut olevani kiltti lapsille, olen uskonut että asiat hoituvat puhumalla. Väärin!! Asiat hoituvat rajoja laittamalla. Turhaan olen itse mukautunut siihen, mitä lapset ovat halunneet. Se on varmaankin ollut siinä hetkessä helpointa, ja koska en ole halunnut riitaa ym, niin ehkäpä sitten meinannut,että ei haittaa vaikka joustan, vaikka teen kuin he haluaa, annan heille lupia asioihin, vaikka joudun itse sitten tiukkoihin tilanteisiin, mutta "mä hoidan mä hoidan" ja äiti järkkää asiat, äiti yrittää tehdä niin että lapsilla olis hyvä. Ja kun äiti sitten väsyy, kun se puhe ei todellakaan auta mitään, vaan lapset haluaa edelleen tehdä vain niinkuin itse haluavat, niin äiti väsyy, uupuu,ei jaksa enää kantaa kaikkea niskassaa. Sitten äiti huutaa ja raivoaa. VAU- ÄIDIN SYY!!!!!!!!!!!!!!! Syytetään äitiä, koska äiti huutaa ja raivoaa.
Vasta viime viikolla osasin kertoa tämän lapsille ihan suomeksi.
AIKUINENKIN VÄSYY, äiti ei ole superihminen,vaikka äiti sellaienn haluisi ollakin.
Ja kerroin, että kun aikuinen väsyy, se usein huutaa. Fine. Olen silti syyllinen, koska nyt sitten LASTA ahdistaa ja lapsi oireilee, kun perkele minä olen jo loppuun saakka käytetty ja kulutettu kehäraakki, joka ei jaksaisi enää sekuntiakaan.
Joka haaveilee "pakenevansa vuorille" ,valitsee kurssiryhmässä päivän kuvakseen puumajan korkealla puussa, ja kertoo menevänsä sinne olemaan yksin ja jättävänsä "rasittavan perheensä" sinne alapuolelle ihan oman onnensa nojaan. Koska kaikkensa tehneenä ja nyt jo täysin alasti revittynä ja aseettomana, ei enää muuta jaksa. Mutta tottakai kaikki tämä on aikuisen vika. Lapset liittoutuneet yhteen, nähneet että mitä useampi ruikuttaa ja rissaa, ja mitä uupuneemmaksi saadaan tuo aikuinen joka rajoittaa, niin jo vain meillä kohta riemukas elämä alkaa. Joo, lastenkodissa! Sinne ne uupuneiden äitien lapset sitten toimitetaan kun aikuinen ei jaksa. Kun aikuienn on jo niin väsynyt lapseen, että se ei ole enää hyvä kasvuympäristö.
Itse olen ollut sitä mieltä jo jonkin aikaa, että minulle lapsiperhe ei ole hyvä kasvuympäristö.
Jatkan haaveilua vuorille pakenemisesta ja hiljaisesta elämästä.
Ei tee mieli lähteä ihmispaljouteen ,koska ympärilläni on ihan liikaa ihmisiä muutenkin.Ja koska en halua lähteä "ihmistenilmoille", olen entistä sairaampi ja ihan masentunutkin muiden mielestä.
Kun haluisi ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa voi asiat sopia puhumalla, vallitsee rauha ja hyvä tahto. Ei ole liikaa hälinää....Paratiisi? Olisinko nähnyt sen jonkun herätysliikkeen lehtisessä :)
Yksi ristiriitainen seikka vielä tähän loppuun.
Koti.
Missä helvetissä minun koti on?
Meillä on ihana talo tässä näin.Nytkin katselen tuonne terassille, auringonvalo ylttää ihan kohta allashuoneen ikkunoihin, jolloin menen uimaan. Ensin pesen nämä tuhannen superpaskaiset hiukseni,ja laitan koneellisen pyykkiä pyörimään.
Meillä on ihana talo, eikä asuinpaikassa ole kertakaikkiaan mitään vikaa. Paitsi se, ettei tämä ole Tampere. Ja vaikka en varsinaisesti haluisi Tampereella enää asuakaan, niin onhan meillä sinne paljon sidoksia, ja vallankin nyt kun "Nelikon" isästä olisi hyötyä ja tukea lasten kasvatuksessa, joka on minulta vissiin mennyt päin **ttua, niin minä olen täällä kaukana ja ne lapset joiden kanssa tarvisin tukea, ovat täällä kaukana.
Niin että minua vaivaa jatkuva ahdistava ristiriita tämänkin asian suhteen.
Minne menisin, missä on mun KOTI??????????????????
Mä oon koditon, joka asuu hienossa talossa. Mahtavaa.
Mutta kuten kuvasta näkyy,aurinko saavuttaa ikkunat ihan juuri, ja aionkin mennä sinne ottamaan vastaan valoa ja voimaa, koitan saada ajatukset hiljenemään (vaikka siis Ipana tulee toki kanssani uimaan) ja nauttia puhdistumisesta.
Pakkohan tässä on taas itsensä kerätä kasaan, ei sitä kukaan muukaan minulle tee.
Kommentit
Lähetä kommentti