ja aina iloinen?
Pitäisikö ensisijaisesti pyrkiä kirjoittelemaan niistä kivoista asioista, jotta voisi jakaa kaunista kuvaa itsestään ulospäin?
Mun blogiväsymyksen ja ajoittain pitkienkin kirjoitteluvälien syynä yleensä on juuri se, että elämä on ollut silloin niin raskasta, harmaata, ja uuvuttavaa, ettei ole pystynyt kirjoittamaan mitään, yksinkertaisesti mitään kivaa, koska mitään kivaa ei ole tapahtunut. Ne ajat on itsellekin hirveän raskaita, lääketieteellinen nimi niille on sitten kai se, minkä luin tuolta jostain teksteistä: toistuvat masennuskaudet.
Minulle tyypillistä on ollut se, että sitten kun pääsen ylöspäin siitä puuroutuneen elämän tuntemuksesta, niin nousenkin hetkellisesti semmoisiin pilviin, että jaksan puuhailla kaikkea, intoilen ja innostun, ideoin, olen hyväntyylinen, ajattelen että jaksan melkein mitä vain, mikään huoli ei minua paina ja selviän mistä vain. Muutos on jokatapauksessa silminnähtävä, tai ainakin minä tunnen sen erittäin voimakkaana olotilan muutoksena. Tykkään siitä olosta. Jossain kohtaa minun päähän saatiin istutettua ajatus siitä, onko se vaihtelu normaalia, vai meneekö jo överiksi. Psykiatri asetteli ajatuksiaan sen sijaan näin: nouseeko mieliala mieluumminkin normaalille tasolle silloin, verattuna masennuskauteen? Sitä en osannut sanoa eikä osannut psykiatrikaan, osasin vain kertoa, että muutos on kumminkin huima.Mainitsi sanan syklotymia yhtenä mahdollisuutena.
Minulla on ikäänkuin kolme olomuotoa. Normaali olotila, jolloin ei suuria ilonpirskahduksia ole, elämä kulkee eteenpäin kun pakottaa sitä kulkemaan, rutiinien ja aikataulujen avulla siirryn paikasta toiseen, vain niiden saattamina, en omasta aktiivisesta halusta. Saan kotityöt tehtyä ssuuremmitta ponnisteluitta, vain vähän henkistä pakottamista itseäni kohtaan harjoittamalla, mutta en jaksa tehdä paljoa kerralla,koska mielenkiinto loppuu hyvin nopeasti. Tunne-elämä on latteaa, naama peruslukemilla kulkemista.
Siitä sitten kun mennään astetta alemmas, voidaan kai puhua masennusjaksosta, joka kestää joko vain päiviä, tai viikkoja, ei kuukausikaupalla voimakkaana, vaan voi palata tuohon välitasollekin välillä,ja vain junnata eloa ja fiiliksiä. Mutta oma masentunut olotila on hyvin voimaton olotila. Kaikki toiminnot pitää pakottaa,eikä siltikään likikään aina onnistu, näistä tunnen sitten syvää epäonnistumisen tunnetta ja itsesyytöksiä ropisee, koska ketä muutaakaan syyttäisin. Ahdistus on läsnä tällöin liki koko ajan, eri voimakkuudella. Joskus vain jäytäen sisällä ja pahoittaen mielen hyvin pienistäkin jutuista, ja toisinaan se runnoo itsensä näkyville itkuna ja kiukkuna. Lisäksi näiden seuraksi on pikkuhiljaa hivuttautunut jonkinlaiset ahdistus taikka paniikkikohtaukset, jotka ovatkin sitten omaa laatuaan,ja erittäin vaikeita,pelottavia hetkiä.
Paras palkintosija kuuluu ehdottomasti tälle vaiheelle jossa jaksan melkein mtä vain,lentelen ideoiden pilvissä ja elämä vaan on kertakaikkiaan niin maahtavaa :) Tuo mistä kirjoitin siis alussa.
Koko tämän setin vaihtelu on todella raskasta. Kun tuosta vaiheesta 1 putoaa jonnekkin sellaiseen, josta ei jaksaisi edes kättään heilauttaa, ei puhua puhelimessa, väsyy viestienkin kirjoittamiseen, ajatus tahmaa, sanat häviää ja loppuu kesken, tuntee olonsa kertakaikkiaan pimeeksi....
Tämä kaikki tuli nyt ulos, kun mietin, miten kiva olisi uskaltaa ja kehdata jakaa myös sitä mustempaa oloa. Ja jäisihän siitä itselle edes muistijälki siitä, millainen olo ollut, koska minulla menee myös muistiin tämä kaikki- joskus tuntuu etten muista mitään, edellistä päivää saatikka viikkoa, saatikka edellistä masennusjaksoa, tai milloin sellainen ehkäpä oli.
Vertaistukikaan ei olisi pahitteeksi, vaikka toki olen Facesta löytänytkin joitain ryhmiä, jotka ovat tai sivuavat näitä juttuja.
Näillä meiningeillä jatketaan siis. Omia päänavailuja, ja kuten aina lupaan, kirjoitan siitä mikä pientä kuuppaa kuumottaa milloinkin, ja sitähän tunnetusti kuumottaa ;)
Pitäisikö ensisijaisesti pyrkiä kirjoittelemaan niistä kivoista asioista, jotta voisi jakaa kaunista kuvaa itsestään ulospäin?
Mun blogiväsymyksen ja ajoittain pitkienkin kirjoitteluvälien syynä yleensä on juuri se, että elämä on ollut silloin niin raskasta, harmaata, ja uuvuttavaa, ettei ole pystynyt kirjoittamaan mitään, yksinkertaisesti mitään kivaa, koska mitään kivaa ei ole tapahtunut. Ne ajat on itsellekin hirveän raskaita, lääketieteellinen nimi niille on sitten kai se, minkä luin tuolta jostain teksteistä: toistuvat masennuskaudet.
Minulle tyypillistä on ollut se, että sitten kun pääsen ylöspäin siitä puuroutuneen elämän tuntemuksesta, niin nousenkin hetkellisesti semmoisiin pilviin, että jaksan puuhailla kaikkea, intoilen ja innostun, ideoin, olen hyväntyylinen, ajattelen että jaksan melkein mitä vain, mikään huoli ei minua paina ja selviän mistä vain. Muutos on jokatapauksessa silminnähtävä, tai ainakin minä tunnen sen erittäin voimakkaana olotilan muutoksena. Tykkään siitä olosta. Jossain kohtaa minun päähän saatiin istutettua ajatus siitä, onko se vaihtelu normaalia, vai meneekö jo överiksi. Psykiatri asetteli ajatuksiaan sen sijaan näin: nouseeko mieliala mieluumminkin normaalille tasolle silloin, verattuna masennuskauteen? Sitä en osannut sanoa eikä osannut psykiatrikaan, osasin vain kertoa, että muutos on kumminkin huima.Mainitsi sanan syklotymia yhtenä mahdollisuutena.
Minulla on ikäänkuin kolme olomuotoa. Normaali olotila, jolloin ei suuria ilonpirskahduksia ole, elämä kulkee eteenpäin kun pakottaa sitä kulkemaan, rutiinien ja aikataulujen avulla siirryn paikasta toiseen, vain niiden saattamina, en omasta aktiivisesta halusta. Saan kotityöt tehtyä ssuuremmitta ponnisteluitta, vain vähän henkistä pakottamista itseäni kohtaan harjoittamalla, mutta en jaksa tehdä paljoa kerralla,koska mielenkiinto loppuu hyvin nopeasti. Tunne-elämä on latteaa, naama peruslukemilla kulkemista.
Siitä sitten kun mennään astetta alemmas, voidaan kai puhua masennusjaksosta, joka kestää joko vain päiviä, tai viikkoja, ei kuukausikaupalla voimakkaana, vaan voi palata tuohon välitasollekin välillä,ja vain junnata eloa ja fiiliksiä. Mutta oma masentunut olotila on hyvin voimaton olotila. Kaikki toiminnot pitää pakottaa,eikä siltikään likikään aina onnistu, näistä tunnen sitten syvää epäonnistumisen tunnetta ja itsesyytöksiä ropisee, koska ketä muutaakaan syyttäisin. Ahdistus on läsnä tällöin liki koko ajan, eri voimakkuudella. Joskus vain jäytäen sisällä ja pahoittaen mielen hyvin pienistäkin jutuista, ja toisinaan se runnoo itsensä näkyville itkuna ja kiukkuna. Lisäksi näiden seuraksi on pikkuhiljaa hivuttautunut jonkinlaiset ahdistus taikka paniikkikohtaukset, jotka ovatkin sitten omaa laatuaan,ja erittäin vaikeita,pelottavia hetkiä.
Paras palkintosija kuuluu ehdottomasti tälle vaiheelle jossa jaksan melkein mtä vain,lentelen ideoiden pilvissä ja elämä vaan on kertakaikkiaan niin maahtavaa :) Tuo mistä kirjoitin siis alussa.
Koko tämän setin vaihtelu on todella raskasta. Kun tuosta vaiheesta 1 putoaa jonnekkin sellaiseen, josta ei jaksaisi edes kättään heilauttaa, ei puhua puhelimessa, väsyy viestienkin kirjoittamiseen, ajatus tahmaa, sanat häviää ja loppuu kesken, tuntee olonsa kertakaikkiaan pimeeksi....
Tämä kaikki tuli nyt ulos, kun mietin, miten kiva olisi uskaltaa ja kehdata jakaa myös sitä mustempaa oloa. Ja jäisihän siitä itselle edes muistijälki siitä, millainen olo ollut, koska minulla menee myös muistiin tämä kaikki- joskus tuntuu etten muista mitään, edellistä päivää saatikka viikkoa, saatikka edellistä masennusjaksoa, tai milloin sellainen ehkäpä oli.
Vertaistukikaan ei olisi pahitteeksi, vaikka toki olen Facesta löytänytkin joitain ryhmiä, jotka ovat tai sivuavat näitä juttuja.
Näillä meiningeillä jatketaan siis. Omia päänavailuja, ja kuten aina lupaan, kirjoitan siitä mikä pientä kuuppaa kuumottaa milloinkin, ja sitähän tunnetusti kuumottaa ;)
Kommentit
Lähetä kommentti