Eipä olla aikoihin nähtykään,mitäpä kuuluu?
No kiitos kiitos kaikenlaista kuuluu.Ihan semmoista,etten oikeen edes muista,mitä kaikkea.
Jännä kuukausi ollut,tähän saakka menty niin,ettei oikeen aivot edes taajua.
3 viikkoa maaliskuuta jo mennyt????
No siihenhän on toki syynsä,etten muista.
Traumaterapeutti on nyt 4 käyntikerran aikana ehtinyt kertoa sen monesti,että olen vakavasti traumatisoitunut,ja tarvisin pitkää terapiaa tullakseni taas ehjäksi.
Samaan tarinaan yhtyi perheneuvolan "täti" (anteeksi,en muista sinun nimeä enkä titteliä, jyy nöy,tämä muisti...)
No muisti on mennyt,eikä edes muistisairauden takia,ellei traumaperäistä stressiä semmoiseksi lasketa.
Nice.
Sinne vaan diagnoosijonon perään,kyl mahtuu.
Se mitä muistan tästä kuusta,kerron.
Ihana lapseni pääsi ripille 13.3.
Sitä edelsi x- määrä päiviä,kun hermoilin tulevaa sen suhteen,mitä tarjotaan,ja sen suhteen mitä puen päälleni.
Minulla ei ollut sen enempää kakuntekijää,eikä juhlavaatteitakaan.
Molemmat pinnistelin kumminkin,kakuntekijäkin löytyi kun rahaa vilaautti.
2 mansikkakakkua a´25 hengelle ja 2 mahtavan kokoista voileipäkakkua, 180e.
Kyllä kannatti!!! Olivat syntisen hyviä.
Juhlavaatteet irtosi huokeammalla, äiti antoi housut ja löysin kivan paidan KappAhlista 45 eurolla.Kengätkin löytyi edellisten juhlien jäljiltä.
Juhlat olivat niin menestys!!!!!!!!!!!!!
MAHTAVAT.
Tunnelma oli kertakaikkiaan upea,mukana oli meille tärkeimpiä henkilöitä: rippilapsen kummit, yhden toisen muksun kummit ja heidän vaanhempansa, ex-mies, jonka kanssa olimme kuulema kuin pariskunta (tai ainakin yhteen palaava pariskunta,pelottavaa!) ,minun vanhempani tottakai,jotka olivatkin saapuneen "juhlimaan" jo perjantaina sotkuisen kotini keralle ....Ilman heidän uurastusstaan vieraamme olisi saaneet saapua huomattavasti kökköisempään juhlapaikkaan.
Rippilapselle tuli pari ystävääkin juhlimaan,se olikin hienoa.
Juhlafiilis oli kyllä niin voimaannuttava,siinä oli sitä erittäin hyvien energioiden voimaa,ja kun ne kaikki oli yhdessä paikassa ja iloinen puheensorina pomputti niitä energioita varmaan kaikelle juhlaväelle,niin mikäs sen ihanempaa!
Seuraava viikko avautui siis hyvissä merkein,varmaankin.
Minulla ollut terapiaa tasaisesti,siitä olen nauttinut,vaikka paljon hirvittävää paskaa sieltä nouseekin ylös ja muistiin.
18.3. oli taas SE päivä,se päivä jota muistelen usein haikeudella ja tietynlaisella surulla,ja pieni syyllisyyden pistoskin siihen liittyy.Mummoni poismenosta tuli 21 vuotta.
Se päivä oli minulle todella merkittävä,monella eri tasolla.Tässä yksi niistä tasoista
Henkinen Matkani
Tuli jaettua tuo teksti ihan kansainvälisestikin,josta sain ehdotuksen kirjoittaa kirja kokemuksistani.
VAU,osaisinko???
18.3. oli myös erään uuden aikakauden alku.Lapsien ensimäinen tukiviikonloppu.
Tähän on tultu,lapseni tarvitsevat jonkun muunkin aikuisen hoitoa ja läsnäoloa.Minä en riitä.
Omasta levosta ei oikein tullut mitään,koska olin (ja olen edelleen) niin hirvittävässä henkisessä stressissä.Lepäsin,mutta en lepääntynyt.Ahdistuin.Masentuneet ajatukset velloivat väsyneessä päässä.Oli hyvä ettei lapset olleet siinä läsnä.
-mutta lapsilla oli niin kivaa,että kun he tänään tulivat kotiin, tyttö pärähti itkuun kun kielsin häntä menemästä tukiperheen luo (asuvat lähellä)
Niin huono äiti minä olen.
En minä olen Vuoden Äiti- titteliä koskaan haaveillutkaan,mutta se,että lapset haluavat olla jossain muualla.... no, ymmärränhän minä.
Rajansa kaikella.
Äidinkin olisi syytä opetella niitä rajoja,ja myös pitää ne.
Tänään. 21.3. Lapset siis palautuivat koulun jälkeen tukiperheestä.Tukiperheen isä toi aiemmin muksujen vaatteet kotiin.Palvelu pelaa.Sitoudun tähän puoleksi vuodeksi,kyllä.2x kk pe-ma aika.
Ihan hyvä aika minulle kelailla kaikkea,jospa joskus saisi vaikka sitä lepoakin.
Tänään jotain muutakin alkoi muuttua,kovalla vauhdilla.Yritän karistaa taas aivosumut pois ja keskittyä - huomenna siis- taas tähän juttuun,jota minun pitää hoitaa. Aika ajoin oli tänään niin hirvittävä aivosumu että ei pahemmasta väliä,joten ihan hienoa että se nyt hiukan hälveni.
Yksi syy aivosumuun,yritän taas pitää diettiä,ja täytyy sanoa että syömättömyys ei käy mulle :(
Pitää keksii jotain kehittävämpää.
No niistä sitten seuraavalla kerralla,vai ;)
No kiitos kiitos kaikenlaista kuuluu.Ihan semmoista,etten oikeen edes muista,mitä kaikkea.
Jännä kuukausi ollut,tähän saakka menty niin,ettei oikeen aivot edes taajua.
3 viikkoa maaliskuuta jo mennyt????
No siihenhän on toki syynsä,etten muista.
Traumaterapeutti on nyt 4 käyntikerran aikana ehtinyt kertoa sen monesti,että olen vakavasti traumatisoitunut,ja tarvisin pitkää terapiaa tullakseni taas ehjäksi.
Samaan tarinaan yhtyi perheneuvolan "täti" (anteeksi,en muista sinun nimeä enkä titteliä, jyy nöy,tämä muisti...)
No muisti on mennyt,eikä edes muistisairauden takia,ellei traumaperäistä stressiä semmoiseksi lasketa.
Nice.
Sinne vaan diagnoosijonon perään,kyl mahtuu.
Se mitä muistan tästä kuusta,kerron.
Ihana lapseni pääsi ripille 13.3.
Sitä edelsi x- määrä päiviä,kun hermoilin tulevaa sen suhteen,mitä tarjotaan,ja sen suhteen mitä puen päälleni.
Minulla ei ollut sen enempää kakuntekijää,eikä juhlavaatteitakaan.
Molemmat pinnistelin kumminkin,kakuntekijäkin löytyi kun rahaa vilaautti.
2 mansikkakakkua a´25 hengelle ja 2 mahtavan kokoista voileipäkakkua, 180e.
Kyllä kannatti!!! Olivat syntisen hyviä.
Juhlavaatteet irtosi huokeammalla, äiti antoi housut ja löysin kivan paidan KappAhlista 45 eurolla.Kengätkin löytyi edellisten juhlien jäljiltä.
Juhlat olivat niin menestys!!!!!!!!!!!!!
MAHTAVAT.
Tunnelma oli kertakaikkiaan upea,mukana oli meille tärkeimpiä henkilöitä: rippilapsen kummit, yhden toisen muksun kummit ja heidän vaanhempansa, ex-mies, jonka kanssa olimme kuulema kuin pariskunta (tai ainakin yhteen palaava pariskunta,pelottavaa!) ,minun vanhempani tottakai,jotka olivatkin saapuneen "juhlimaan" jo perjantaina sotkuisen kotini keralle ....Ilman heidän uurastusstaan vieraamme olisi saaneet saapua huomattavasti kökköisempään juhlapaikkaan.
Rippilapselle tuli pari ystävääkin juhlimaan,se olikin hienoa.
Juhlafiilis oli kyllä niin voimaannuttava,siinä oli sitä erittäin hyvien energioiden voimaa,ja kun ne kaikki oli yhdessä paikassa ja iloinen puheensorina pomputti niitä energioita varmaan kaikelle juhlaväelle,niin mikäs sen ihanempaa!
Seuraava viikko avautui siis hyvissä merkein,varmaankin.
Minulla ollut terapiaa tasaisesti,siitä olen nauttinut,vaikka paljon hirvittävää paskaa sieltä nouseekin ylös ja muistiin.
18.3. oli taas SE päivä,se päivä jota muistelen usein haikeudella ja tietynlaisella surulla,ja pieni syyllisyyden pistoskin siihen liittyy.Mummoni poismenosta tuli 21 vuotta.
Se päivä oli minulle todella merkittävä,monella eri tasolla.Tässä yksi niistä tasoista
Henkinen Matkani
Tuli jaettua tuo teksti ihan kansainvälisestikin,josta sain ehdotuksen kirjoittaa kirja kokemuksistani.
VAU,osaisinko???
18.3. oli myös erään uuden aikakauden alku.Lapsien ensimäinen tukiviikonloppu.
Tähän on tultu,lapseni tarvitsevat jonkun muunkin aikuisen hoitoa ja läsnäoloa.Minä en riitä.
Omasta levosta ei oikein tullut mitään,koska olin (ja olen edelleen) niin hirvittävässä henkisessä stressissä.Lepäsin,mutta en lepääntynyt.Ahdistuin.Masentuneet ajatukset velloivat väsyneessä päässä.Oli hyvä ettei lapset olleet siinä läsnä.
-mutta lapsilla oli niin kivaa,että kun he tänään tulivat kotiin, tyttö pärähti itkuun kun kielsin häntä menemästä tukiperheen luo (asuvat lähellä)
Niin huono äiti minä olen.
En minä olen Vuoden Äiti- titteliä koskaan haaveillutkaan,mutta se,että lapset haluavat olla jossain muualla.... no, ymmärränhän minä.
Rajansa kaikella.
Äidinkin olisi syytä opetella niitä rajoja,ja myös pitää ne.
Tänään. 21.3. Lapset siis palautuivat koulun jälkeen tukiperheestä.Tukiperheen isä toi aiemmin muksujen vaatteet kotiin.Palvelu pelaa.Sitoudun tähän puoleksi vuodeksi,kyllä.2x kk pe-ma aika.
Ihan hyvä aika minulle kelailla kaikkea,jospa joskus saisi vaikka sitä lepoakin.
Tänään jotain muutakin alkoi muuttua,kovalla vauhdilla.Yritän karistaa taas aivosumut pois ja keskittyä - huomenna siis- taas tähän juttuun,jota minun pitää hoitaa. Aika ajoin oli tänään niin hirvittävä aivosumu että ei pahemmasta väliä,joten ihan hienoa että se nyt hiukan hälveni.
Yksi syy aivosumuun,yritän taas pitää diettiä,ja täytyy sanoa että syömättömyys ei käy mulle :(
Pitää keksii jotain kehittävämpää.
No niistä sitten seuraavalla kerralla,vai ;)
Kommentit
Lähetä kommentti