Nyt on kyllä pää taas niin jäässä,ettei mitään rajaa.No tietenkin tuo flunssa vei taas voimia,eikä vieläkään ole korvat auki...
Lapset olleet hankalia,ja kun yksi on hankala,niin malli tarttuu aika nopeasti seuraavaan,ja jo kahden lapsen tottelematon käytös vetäsee aikuisen energiat aika piippuun.
Näin meillä kävi eilen.
Oikeastaan kun nyt mietin tätä tilannetta,joka alkaa siitä,ettei huoneessa majaileva neiti 9v,halua siivota jälkiään eli vaatteita lattioilta ja muita romujaan,tekisi mieleni pillahtaa itkuun,koska niin turhaa energian tuhlausta on vaatia tätä häneltä.
Kaikki energian valuminen vääriin osoitteeisiin,on juuri nyt,tässä tilanteessa,liikaa.
Tarvin kaiken itse,koska olotila ei todellakaan ole mikään vakaa.Tällä viikolla olen -tähän saakka- ollut itkemättä,mutta juuri nyt alkaa kaikki painaa taas päälle.
Ehkä vähän panikoin terapeutin antamaa tehtävää,kirjettä exälle,jossa saan (ja pitääkin) kirjoittaa kaikki pahimmatkin ajatukset siihen paperille.
Sanoin hänellekin,ja sanonut muillekin,että oikeasti hirvittää,kuinka mustaa mönjää sieltä sisältä ulos tulee.Millaisia hirveyksiä kirjoitan.Mutta minulle vakuutellaan,että nehän on vain sanoja.
Mutta onko ne,vain sanoja? Siis nehän on minun tosia ajatuksia ja tunteita,ja varmaan joku alitajuinen pelko,luulen että jos päästän ne ulos,alan toteuttaa niitä???
Ehkäpä exällä itselläänkin on vastaava ongelma,koska niin hanakasti kieltäytyy edes penkomasta sisimpäänsä.
HUH.
Olen minä moneen kertaan pyörittänyt asiaa,miettinyt,olisipa hän jättänyt tekemättä monet tekonsa,miksi teki...ei ollut riittävästi minun tunteeni hänelle.Eihän ne oo,jos itsessään on se ongelma.
Tiedän sen kyllä,ei ketään voi (ainakaan helposti) rakastaa ehjäksi.
Tunnistan tämän omalta kohdaltanikin.Oli kerran yksi ihminen,joka olisi tehnyt mitä vain mun hyväkseni.Mutta vaikka hän antoi hyvää minulle ,niin en minä häntä säälinyt,kun aika vei erilleen.Se oli kovin traaginen tapahtuma,ja moni jäi sitä miettimään,mitä hiivattia tapahtui...
Elämä tapahtui- Life Happenned :)
Joten kun nytkin,joku luulee rakastavansa minut ehjäksi,joudun sanomaan,kiitos,mutta minun on parannuttava ihan itse.
Niin mukavaa kuin se olisikin,ihminen tuossa tukemassa...mutta en mene enää siihen loukkuun,en anna kenenkään tulla auttamaan minua,enkä mene enää auttamaan toisia.On pystyttävä tietyllä tavalla pelastamaan itsensä.Ainakaan ihmissuhde ei voi olla se pelastusrengas.Mutta minulle terapeuttini on.Jos joudun luopua hänestä,en tiedä mitä sitten.Viime yönä katselin jo kirkonkin tarjoamia juttuja.Ainahan on palveleva puhelin ja joitain muitakin juttuja varmaan,minne voi esim soittaa.Olen vaan hirveän huono soittamaan minnekään...Hirveän huono lähtemään minnekään.Hirveän huono...monessa asiassa.
Tänään minun ikäänkuin pitäisi mennä uimahallille klo 13,heti kun se aukeaa.Juuri tällä hetkellä sisäisesti itkua väännän pelkästä ajatuksesta.Jumalaton voima joka liimaa minut tähän ja tunnen sen vastaan pyristelyn itsessäni,tosi lujana.Yksi osa sanoo,kyllä on mentävä tänään,huomenna et ehkä jaksa-pääse-tjs. Tahtojen taistelua siis edessä.Ahdistavaa.Oikeasti,kuka tällaiseen edes alkaa....
Tällaisissa tilanteissa pitäisi vaikka väkisin keksiä 5 positiivista asiaa elämästään/ tästä hetkestä.Kokeillaan:
1. Kissapullot ikkunalla näyttää kivoille
2. Tuulettimen tuuli tuntuu kivalle osuessaan
3. Mulla on mukava nojatuoli perseen alla
4. Mulla on auto
5. About riittävästi rahaa
Eli mun elämä onkin ihan ok?????
Selvä.
Miksi hitossa mua sitten,edellen,ahdistaa-vituttaa-itkettää...
Lapset olleet hankalia,ja kun yksi on hankala,niin malli tarttuu aika nopeasti seuraavaan,ja jo kahden lapsen tottelematon käytös vetäsee aikuisen energiat aika piippuun.
Näin meillä kävi eilen.
Oikeastaan kun nyt mietin tätä tilannetta,joka alkaa siitä,ettei huoneessa majaileva neiti 9v,halua siivota jälkiään eli vaatteita lattioilta ja muita romujaan,tekisi mieleni pillahtaa itkuun,koska niin turhaa energian tuhlausta on vaatia tätä häneltä.
Kaikki energian valuminen vääriin osoitteeisiin,on juuri nyt,tässä tilanteessa,liikaa.
Tarvin kaiken itse,koska olotila ei todellakaan ole mikään vakaa.Tällä viikolla olen -tähän saakka- ollut itkemättä,mutta juuri nyt alkaa kaikki painaa taas päälle.
Ehkä vähän panikoin terapeutin antamaa tehtävää,kirjettä exälle,jossa saan (ja pitääkin) kirjoittaa kaikki pahimmatkin ajatukset siihen paperille.
Sanoin hänellekin,ja sanonut muillekin,että oikeasti hirvittää,kuinka mustaa mönjää sieltä sisältä ulos tulee.Millaisia hirveyksiä kirjoitan.Mutta minulle vakuutellaan,että nehän on vain sanoja.
Mutta onko ne,vain sanoja? Siis nehän on minun tosia ajatuksia ja tunteita,ja varmaan joku alitajuinen pelko,luulen että jos päästän ne ulos,alan toteuttaa niitä???
Ehkäpä exällä itselläänkin on vastaava ongelma,koska niin hanakasti kieltäytyy edes penkomasta sisimpäänsä.
HUH.
Olen minä moneen kertaan pyörittänyt asiaa,miettinyt,olisipa hän jättänyt tekemättä monet tekonsa,miksi teki...ei ollut riittävästi minun tunteeni hänelle.Eihän ne oo,jos itsessään on se ongelma.
Tiedän sen kyllä,ei ketään voi (ainakaan helposti) rakastaa ehjäksi.
Tunnistan tämän omalta kohdaltanikin.Oli kerran yksi ihminen,joka olisi tehnyt mitä vain mun hyväkseni.Mutta vaikka hän antoi hyvää minulle ,niin en minä häntä säälinyt,kun aika vei erilleen.Se oli kovin traaginen tapahtuma,ja moni jäi sitä miettimään,mitä hiivattia tapahtui...
Elämä tapahtui- Life Happenned :)
Joten kun nytkin,joku luulee rakastavansa minut ehjäksi,joudun sanomaan,kiitos,mutta minun on parannuttava ihan itse.
Niin mukavaa kuin se olisikin,ihminen tuossa tukemassa...mutta en mene enää siihen loukkuun,en anna kenenkään tulla auttamaan minua,enkä mene enää auttamaan toisia.On pystyttävä tietyllä tavalla pelastamaan itsensä.Ainakaan ihmissuhde ei voi olla se pelastusrengas.Mutta minulle terapeuttini on.Jos joudun luopua hänestä,en tiedä mitä sitten.Viime yönä katselin jo kirkonkin tarjoamia juttuja.Ainahan on palveleva puhelin ja joitain muitakin juttuja varmaan,minne voi esim soittaa.Olen vaan hirveän huono soittamaan minnekään...Hirveän huono lähtemään minnekään.Hirveän huono...monessa asiassa.
Tänään minun ikäänkuin pitäisi mennä uimahallille klo 13,heti kun se aukeaa.Juuri tällä hetkellä sisäisesti itkua väännän pelkästä ajatuksesta.Jumalaton voima joka liimaa minut tähän ja tunnen sen vastaan pyristelyn itsessäni,tosi lujana.Yksi osa sanoo,kyllä on mentävä tänään,huomenna et ehkä jaksa-pääse-tjs. Tahtojen taistelua siis edessä.Ahdistavaa.Oikeasti,kuka tällaiseen edes alkaa....
Tällaisissa tilanteissa pitäisi vaikka väkisin keksiä 5 positiivista asiaa elämästään/ tästä hetkestä.Kokeillaan:
1. Kissapullot ikkunalla näyttää kivoille
2. Tuulettimen tuuli tuntuu kivalle osuessaan
3. Mulla on mukava nojatuoli perseen alla
4. Mulla on auto
5. About riittävästi rahaa
Eli mun elämä onkin ihan ok?????
Selvä.
Miksi hitossa mua sitten,edellen,ahdistaa-vituttaa-itkettää...
Mä toivon että mä oisin toi toukka.
Kommentit
Lähetä kommentti