kuinkahan moni kestäisi?
kerrottaisi asiat niinkuin ne on, ja vaikka ne ei miellyttäisi oikeastaan ketään, eikä oikeen suakaan, etkä oikeen osaa edes ilmaista itseäsi (edes) omasta mielestäsi jäsennellysti ja järkevästi...
Tajusin tässä aivosumussa, että tämän blogi-saamattomuuden syynä,yhtenä ainakin, on tyhmä tunne,etten osaa kertoa niistä jutuista oikein mistä haaluaisin kertoa. Minusta on mukava kertoa näitä juttuja itselle muistoksi, sillä mun muisti on jotain niin sairaan haperoa, että ihan itkettää. On oikeasti kiva lukea omia juttuja sitten myöhemmin ja hämmästyä, että tuollaistako mulla silloin oli, ja noinko me tehtiin jne. Ja valokuvat,oi siunatut valokuvat!! Mitä muistaisinkaan ilman valokuvia. Minulle ei jää mieleen edes, mille olen näyttänyt joskus, ellen kuvista saisi katsoa. Suoraan sanoen, olen useinkin viime aikoina ollut huolissani siitä, miten vähän muistan, miten enemmän ja enemmän asioista lipuu ohi muistin. Olen ollut kuulema sellainen aina, onneksi en muista sitä :D :D :D Mutta siis, olisi hauskaa, että lukijakin ymmärtäisi, mitä jäsentelemättömät aivoni antavat sormien kautta tekstinä blogiin.
Joo,tsiisus sentään. Luonnonvoimat. Sanotaan nyt vaikka menkat eli kuukautiset. herranjumala,kuinka se verenvuodatus saakaan naisen elämän hankalaksi. Vaikka olisi kuukupin käyttäjä, ja toisaalta sekä osakseen, juuri siksi.
Kuukuppihan on ihan mielettömän fiksu väline. Ekologinen monelta kantilta katsottuna. Sillä on lukuisia iloisia ja onnellisia, jopa menkkansa unohtavia käyttäjiä. Hyvä niin, vaikka itse en voi lukeutua siihen ryhmään kuin ehkä puolet menkka-ajastani. Omalla vastuulla haluatko kuulla jatkoa, joten jos et, niin skippaa XXXXXX- merkkien kohdalle :)
Kuukuppi on siis 15 ml vetävä silikoninen kuppi kuukautisia varten. Se asetetaan vähän kuin tamponi, muttei kumminkaan. Kuppi nimensä mukaan kerää vuodon, jonka voi sitten kaataa pönttöön aika-ajoin.
Runsaiden kuukautisten määreen täyttää vuotomäärä, joka ylittää kuukautisten aikana 80 ml rajan. Useat ystäväni kertovat pärjäävänsä yhdellä "kupillisella" päivässä, eli max 15ml päivässä. Kertaa noin 5pv = 75ml. Lähentelee laskennallisesti runsaita kuukautisia. Jos olet tätä tyyppiä,ja kuulut tähän onnelliseen ryhmään, minä todella onnittelen sinua.Sinulla kuukuppi toimii varmaan loistavasti,etkä juuri tajua menkoistasi mitään!
En tiedä itkisikö vai nauraisi omaa säkää tässäkin asiassa. Menkat alkoivat lauantaina. OK, ihan hillittyä, kupillisella mentiin. Sunnuntaina edelleen pitäydyttiin ok lukemissa, tyhjensin puolikasta kuppia paristi. Hauskuus alkoi sitten sunnuntai- iltana, ja yötä vasten tälläydyin sitten kuppiin sekä siteeseen. Heräsin yön aikana kolmesti, heräsin johonkin jännään tunteeseen vaan, tiesin että vessaan mentävä. Kuppi oli täynnä jo pari tuntia nukuttuani, sekä side,sekä pikkuhousut likaantuneet. mahtavaa.Kuppi oli sii yli äyräiden, ja side lotomärkä. Peseydyin,vaihdoin kaikki suojat ja jatkoin nukkumista. Toinen herätys tuli sitten taas noin kolmen tunnin päästä, samoin fiiliksin,samoin tuloksin. Viimeinen herätys tuli sitten inasen ennen kuin kello olisi pärissyt. Kuulostelin oloa,ei vaikuttanut vaaralliselle. Soittelin esikolle herätyspuhelun siinä sängyssä mahallaan maaten,ennen ylösnousemista. Oli ihan viisas valinta toimia näin, eikä kuten ensin aijoin,eli vessaan ja puhelu. Kun nousin, pääsin makkarista sentään olkkariin, kunnes reisiä pitkin alkoi valua. Aamun kolmas. Ja lattianpesua plussana. Mukavastihan se päivä siitä käynnistyi, kuppia saanut tyhjentää parin tunnin välein,ja lisäsuojat saaneet kumminkin osansa. Joku matikkanero voi nyt pikaisesti laskea, kuinkahan hiton paljon verta mennyt... pelkän yön aikana n. 1 desi ,nyt päivän aikana 10x15 ml.... Jooh, aletaan olemaan "melko runsaiden" menkkojen äärellä,heh.
XXXXXXX End of the ugly truth.
Koko päivä menty aika himmeillä valoilla siis. Pohdiskeltavaa riittää monissa muissakin jutuissa kuin em.
Esimerkiksi sellainen tunne, että "mun koti ei oo täällä". Asun (minulle) hienossa asunnossa, hyvällä alueella, kauniiden maisemien äärellä, mutten tunne että asuisin kodissani. Minä vain asun täällä, mutta en ole kotona. Ihan kuin olisin jonkun toisen ihmisen kodissa, vähän kuin kylässä ja varpaillaan. En tunne tuttuutta täällä, vaikka huonekalutkin on samat, ne omat, jotka itse ostettukin. Terassilla nököttää minun sinne raahaamat aurinkotuolit, nekin näyttää yksinäisille ja avaruudesta siihen laskeutuneille, eikä ne tuo tuota terassia yhtään tutummaksi minulle.
Yritän ajatella järjellä, tosin aika himmeällä tällä hetkellä. Jospa vaan olen väsynyt...onhan tässä ollut kaikkea. Miehen muutto pois täältä, lasten kanssa kauheat säädöt, oma terveys... ja sitten ystäväni sanoi käydessään, että olen puhunut koko ajan, heti tänne muutettuamme, etten tunne tätä kodiksi. Muistan sen kyllä nyt kun hän sanoi, mutta aluksi tietenkin ajattelin,että olin ollut niin väsynyt muutosta ja kaikesta puuhailusta,ja että en vaan ole tottunut vielä tähän taloon. Puhuin itseasiassa miehellekin tätä, kysyin siltäkin, mikä mua vaivaa. Hän sanoi, tuumi, että oisiko vaikuttanut kun minuthan melkein "pakotettiin" muuttamaan. Hän ja teinitytär hyvin painokkaasti halusivat tänne. Tuokin yksityisskohta on sillä lailla hämärän vallassa, mutta muistan, että silloinkin olin kovin sairas kun kävimme katsomassa tätä, väsynyt ja sairas ja oikeasti ihan helvetin surullinen, olinhan juuri saanut keskenmenon, ja sitten kun piti lopullinen päätös tehdä, tunsin vain että "pakko mun on hypätä", koska muuten hannailen loppu elämäni kaikkea.
Oli miten oli, tuo tunne on tosi inhottava. Tässä minä nytkin istun pöytäni ääressä, omaa tietsikkaa näpytellen.Vanha suolakivilamppu pöydällä, ihana mosaiikki tuikkukuppi vierellä, ne on minun entisestä elämästä tuttuja asioita, jo kaukaa entisestä elämästä. Edes ne eivät saa tätä tuntumaan kodille. Kaikki taaulut on täällä väärin, edes rakkaan mummoni kuva seinällä ei auta. Olen jotenkin hemmetin auttamattomasti väärässä paikassa, eikä se tunnu kivalle. Sen puoleen, en tiedä missä minun pitäisi olla???? Mikään paikka maailmassa ei tunnu hyvälle juuri nyt. Koitan miettiä, ja antaa ajatusten kuljettaa minut ihan minne vain haluan. Ne eivät lennä. Mihin vain miljööseen itseni laitan, näen vain itseni yksinäisenä ja apeana, paikalleen jämähtäneenä ilottomana olentona. Ihan kuin kuori vain, josta minä olen poissa.
Kuinka monta kertaa olen ihaillut täällä ihanaa aurinkoa, maisemaa takapihalla, keittiön ikkunoista...kaikki on täällä niin kaunista, niin epätodellista minulle. Ei tämä ole minun elämääni!
Ehkä tarvisin vain lepoa, tosi paljon lepoa. Kuormitun. Älä ajattele sitä nyt, minua neuvotaan. Tiedän sen itsekin, ei pitäisi, mutta ne ajatukset palaa aina takaisin,niitä on ihan pakko jauhaa aina pieni pala lisää. Kai ne joskus valmiiksi tulee?
Nyt voisi katsoa pikaisesti Kaunarit, ja kohta saa hakea taekwondokan treeneistä.
Siitä olen iloinen, että Karhunpennut ovat löytäneet taekwondosta niin kivan harrastuksen!
Mukavaa viikon alkua sullekin, äläkä pliis masennu tästä surkeasta blogikappaleesta- se oli vaan palanen mun elämää (kielennäyttöhymiö)
kerrottaisi asiat niinkuin ne on, ja vaikka ne ei miellyttäisi oikeastaan ketään, eikä oikeen suakaan, etkä oikeen osaa edes ilmaista itseäsi (edes) omasta mielestäsi jäsennellysti ja järkevästi...
Tajusin tässä aivosumussa, että tämän blogi-saamattomuuden syynä,yhtenä ainakin, on tyhmä tunne,etten osaa kertoa niistä jutuista oikein mistä haaluaisin kertoa. Minusta on mukava kertoa näitä juttuja itselle muistoksi, sillä mun muisti on jotain niin sairaan haperoa, että ihan itkettää. On oikeasti kiva lukea omia juttuja sitten myöhemmin ja hämmästyä, että tuollaistako mulla silloin oli, ja noinko me tehtiin jne. Ja valokuvat,oi siunatut valokuvat!! Mitä muistaisinkaan ilman valokuvia. Minulle ei jää mieleen edes, mille olen näyttänyt joskus, ellen kuvista saisi katsoa. Suoraan sanoen, olen useinkin viime aikoina ollut huolissani siitä, miten vähän muistan, miten enemmän ja enemmän asioista lipuu ohi muistin. Olen ollut kuulema sellainen aina, onneksi en muista sitä :D :D :D Mutta siis, olisi hauskaa, että lukijakin ymmärtäisi, mitä jäsentelemättömät aivoni antavat sormien kautta tekstinä blogiin.
Joo,tsiisus sentään. Luonnonvoimat. Sanotaan nyt vaikka menkat eli kuukautiset. herranjumala,kuinka se verenvuodatus saakaan naisen elämän hankalaksi. Vaikka olisi kuukupin käyttäjä, ja toisaalta sekä osakseen, juuri siksi.
Kuukuppihan on ihan mielettömän fiksu väline. Ekologinen monelta kantilta katsottuna. Sillä on lukuisia iloisia ja onnellisia, jopa menkkansa unohtavia käyttäjiä. Hyvä niin, vaikka itse en voi lukeutua siihen ryhmään kuin ehkä puolet menkka-ajastani. Omalla vastuulla haluatko kuulla jatkoa, joten jos et, niin skippaa XXXXXX- merkkien kohdalle :)
Kuukuppi on siis 15 ml vetävä silikoninen kuppi kuukautisia varten. Se asetetaan vähän kuin tamponi, muttei kumminkaan. Kuppi nimensä mukaan kerää vuodon, jonka voi sitten kaataa pönttöön aika-ajoin.
Runsaiden kuukautisten määreen täyttää vuotomäärä, joka ylittää kuukautisten aikana 80 ml rajan. Useat ystäväni kertovat pärjäävänsä yhdellä "kupillisella" päivässä, eli max 15ml päivässä. Kertaa noin 5pv = 75ml. Lähentelee laskennallisesti runsaita kuukautisia. Jos olet tätä tyyppiä,ja kuulut tähän onnelliseen ryhmään, minä todella onnittelen sinua.Sinulla kuukuppi toimii varmaan loistavasti,etkä juuri tajua menkoistasi mitään!
En tiedä itkisikö vai nauraisi omaa säkää tässäkin asiassa. Menkat alkoivat lauantaina. OK, ihan hillittyä, kupillisella mentiin. Sunnuntaina edelleen pitäydyttiin ok lukemissa, tyhjensin puolikasta kuppia paristi. Hauskuus alkoi sitten sunnuntai- iltana, ja yötä vasten tälläydyin sitten kuppiin sekä siteeseen. Heräsin yön aikana kolmesti, heräsin johonkin jännään tunteeseen vaan, tiesin että vessaan mentävä. Kuppi oli täynnä jo pari tuntia nukuttuani, sekä side,sekä pikkuhousut likaantuneet. mahtavaa.Kuppi oli sii yli äyräiden, ja side lotomärkä. Peseydyin,vaihdoin kaikki suojat ja jatkoin nukkumista. Toinen herätys tuli sitten taas noin kolmen tunnin päästä, samoin fiiliksin,samoin tuloksin. Viimeinen herätys tuli sitten inasen ennen kuin kello olisi pärissyt. Kuulostelin oloa,ei vaikuttanut vaaralliselle. Soittelin esikolle herätyspuhelun siinä sängyssä mahallaan maaten,ennen ylösnousemista. Oli ihan viisas valinta toimia näin, eikä kuten ensin aijoin,eli vessaan ja puhelu. Kun nousin, pääsin makkarista sentään olkkariin, kunnes reisiä pitkin alkoi valua. Aamun kolmas. Ja lattianpesua plussana. Mukavastihan se päivä siitä käynnistyi, kuppia saanut tyhjentää parin tunnin välein,ja lisäsuojat saaneet kumminkin osansa. Joku matikkanero voi nyt pikaisesti laskea, kuinkahan hiton paljon verta mennyt... pelkän yön aikana n. 1 desi ,nyt päivän aikana 10x15 ml.... Jooh, aletaan olemaan "melko runsaiden" menkkojen äärellä,heh.
XXXXXXX End of the ugly truth.
Koko päivä menty aika himmeillä valoilla siis. Pohdiskeltavaa riittää monissa muissakin jutuissa kuin em.
Esimerkiksi sellainen tunne, että "mun koti ei oo täällä". Asun (minulle) hienossa asunnossa, hyvällä alueella, kauniiden maisemien äärellä, mutten tunne että asuisin kodissani. Minä vain asun täällä, mutta en ole kotona. Ihan kuin olisin jonkun toisen ihmisen kodissa, vähän kuin kylässä ja varpaillaan. En tunne tuttuutta täällä, vaikka huonekalutkin on samat, ne omat, jotka itse ostettukin. Terassilla nököttää minun sinne raahaamat aurinkotuolit, nekin näyttää yksinäisille ja avaruudesta siihen laskeutuneille, eikä ne tuo tuota terassia yhtään tutummaksi minulle.
Yritän ajatella järjellä, tosin aika himmeällä tällä hetkellä. Jospa vaan olen väsynyt...onhan tässä ollut kaikkea. Miehen muutto pois täältä, lasten kanssa kauheat säädöt, oma terveys... ja sitten ystäväni sanoi käydessään, että olen puhunut koko ajan, heti tänne muutettuamme, etten tunne tätä kodiksi. Muistan sen kyllä nyt kun hän sanoi, mutta aluksi tietenkin ajattelin,että olin ollut niin väsynyt muutosta ja kaikesta puuhailusta,ja että en vaan ole tottunut vielä tähän taloon. Puhuin itseasiassa miehellekin tätä, kysyin siltäkin, mikä mua vaivaa. Hän sanoi, tuumi, että oisiko vaikuttanut kun minuthan melkein "pakotettiin" muuttamaan. Hän ja teinitytär hyvin painokkaasti halusivat tänne. Tuokin yksityisskohta on sillä lailla hämärän vallassa, mutta muistan, että silloinkin olin kovin sairas kun kävimme katsomassa tätä, väsynyt ja sairas ja oikeasti ihan helvetin surullinen, olinhan juuri saanut keskenmenon, ja sitten kun piti lopullinen päätös tehdä, tunsin vain että "pakko mun on hypätä", koska muuten hannailen loppu elämäni kaikkea.
Oli miten oli, tuo tunne on tosi inhottava. Tässä minä nytkin istun pöytäni ääressä, omaa tietsikkaa näpytellen.Vanha suolakivilamppu pöydällä, ihana mosaiikki tuikkukuppi vierellä, ne on minun entisestä elämästä tuttuja asioita, jo kaukaa entisestä elämästä. Edes ne eivät saa tätä tuntumaan kodille. Kaikki taaulut on täällä väärin, edes rakkaan mummoni kuva seinällä ei auta. Olen jotenkin hemmetin auttamattomasti väärässä paikassa, eikä se tunnu kivalle. Sen puoleen, en tiedä missä minun pitäisi olla???? Mikään paikka maailmassa ei tunnu hyvälle juuri nyt. Koitan miettiä, ja antaa ajatusten kuljettaa minut ihan minne vain haluan. Ne eivät lennä. Mihin vain miljööseen itseni laitan, näen vain itseni yksinäisenä ja apeana, paikalleen jämähtäneenä ilottomana olentona. Ihan kuin kuori vain, josta minä olen poissa.
Kuinka monta kertaa olen ihaillut täällä ihanaa aurinkoa, maisemaa takapihalla, keittiön ikkunoista...kaikki on täällä niin kaunista, niin epätodellista minulle. Ei tämä ole minun elämääni!
Ehkä tarvisin vain lepoa, tosi paljon lepoa. Kuormitun. Älä ajattele sitä nyt, minua neuvotaan. Tiedän sen itsekin, ei pitäisi, mutta ne ajatukset palaa aina takaisin,niitä on ihan pakko jauhaa aina pieni pala lisää. Kai ne joskus valmiiksi tulee?
Nyt voisi katsoa pikaisesti Kaunarit, ja kohta saa hakea taekwondokan treeneistä.
Siitä olen iloinen, että Karhunpennut ovat löytäneet taekwondosta niin kivan harrastuksen!
Mukavaa viikon alkua sullekin, äläkä pliis masennu tästä surkeasta blogikappaleesta- se oli vaan palanen mun elämää (kielennäyttöhymiö)
Kommentit
Lähetä kommentti