Jokainen päivä kohti muutoa tuntuu pienenä pistona rinnassa. Vielä en ole hukkunut työhön, siihen kun alan pakkaamaan kunnolla,ja päiviin ei enää oikein muuta mahdukaan.
Vielä on aikaa tuntea ja surra. Surra sitä, miten tänäänkin saatoin vain lähteä ystävää tapaamaan kun hän seuraa tarvitsi. Surra sitä, että lapset viettävät kaverien kanssa aikaa kuin viimeistä päivää. Ihmisiähän minä aina ruukaan surra, semmoinen on minun luontoni.
Ei ne ystävät ja ihmiset siellä Tampereella ole parempia kuin nämä täälläkään, meillä vain on pidempi historia siellä. Eikä sekään pelkästään,tietenkään... Ainahan minulle tämä lähteminen on vaikeaa. Alkaa pelätä muutosta, ja samalla tietenkin odottaakin sitä. Se on niin hullu tunne. Ja aina minuun iskee se tietynlainen pakokauhu. Vallankin kun matka on mikä on. Se jotenkin alleviivaa sitä muutosta. Meinasin kirjoittaa menetystä, mutta eihän se ole yksinomaan menetys. Monet perheemmejäsenistä saavat paljon. Eräät(eräs) menettää.
Olen alkanut tavaroiden perkaamisen. Availen jopa niitä laatikoita, jotka suljin viimeksi Tampereella, syyskuussa 2016. Silloin vielä niiden matka jatkui, nyt niiden on aika jäädä tänne, koska osan matka on jopa alkanut Lahdesta. Ympyrä sulkeutuu. Niin sen on hyvä mennäkin.
Nauratti kun aloin lukea lapsuusaikana ja nuoruudessa kirjoittamiani juttuja. Ne on minun historiaa ja niistä voisi löytyä paljonkin yhtenevyyttä minun elettyyn elämään. Mutta ne oli niin liikuttavia. Kalenterimerkintöjä Teinarissa( =Teinikalenteri. Kyllä,sen niminen nuorten tyttöjen suosimakalenteri olisilloin, back to end of 80's) kertomuksia koulusta, kokeista,poikakavereista,pölhöilyistä. Erässäkin jutussa kerroin näin " soitin kotiin että oonkin täällä vielä yön ettei ne huolehdi" Mm, vanhempani tuskin ajattelivat noin huolettomasti reissuistani, mutta se oli kasaria se, hyvä jos lankapuhelin oli!
En oikein tiedä mitä niille tekisin. Nuortenlehti-materiaalia tarinoita vihkotolkulla. Piti minun niitä joskus jonnekin lähettääkin, mutta se jäi. Olen sellainen kirjailija ollut aina, että rustaan vain itselle pöytälaatikkoon.
Runokirja, jonka sain kai 7-vuotiaana. Itsekirjoitettuja runoja siitä lähtien. Se kirja ei häviä!
Minun mummon virkkaamia pöytäliinoja, äidin virkkaama parisängyn päiväpeitto...verhoja jotka roikkuneet viimeksi 20v sitten ikkunassa. Yhdetkin muistan elävästi, Anttilasta tilattua ruusukappaa 5metriä. Ysäriä. En käytä :)
Kaikenlaisia fiiliksiä tässä joutuu nyt kohtaamaan, mutta kuten sanoin, tämä Lahden keikka oli mulle puhdistus, lepääntyminen. Mä tarvin täs, ei ollut turha. Sain uusia ystäviä ja vanhat tyypit jäivät vahvemmin taakse, sekin on mulle merkki, että päätökseen tuli juttuja. Hämmästyttävää, mutta näemmä se menee niin, kun vaan elää sen mukana minne elämä kuljettaa, niin voi näitä jänniä juttuja tapahtua.
Kalenteri täyttyy ja deadline lähenee. Eletään jokainen päivä kuin se ois viimeinen- juuri silleen kuin susta hyvälle tuntuu!
Peace&Love!
Kommentit
Lähetä kommentti