Ollut kyllä sellainen viikko takana, että huh. Omien muuttojuttujen pohtimista edes takas, että minne mennään, mennäänkö minnekkään ja entäs sit- mitäs sitten tapahtuu.
Sitten tyttären muutto...vuokrasoppari opiskelijakämppään alkoi kuun eka, ja eilen oli muuttopäivä. Hänen isänsä tuli Tampereelta hakemaan tytön huonekalut täältä, ja täällä meillä oli sitten mummo ja pappa myös tapaamassa tyyppejä.
Oli raskasta, vaikka fyysissti en joutunut tekemään mitään.
Lopussa tyttö pahoitti mielensä poikakaverin takia, ja sitten jopa äidin jättäminen Lahteen tuli itkuna pintaan.
Hirveän tunteikasta, ja tottakai minä herkkänä ihmisenä menin ihan selaisin tästä.
Olin hirveillä kierroksilla eilen iltana, en meinannut jaksaa keskittyä edes leffoja katselemaan. Kaikenmaailman kivut jylläsi kehossa,pää oli niin sekaisin kaikesta pohtimisesta ja tunteesta, että olo oli todella tuskainen.
Yö meni huonosti jälleen. Vallankin silloin kun kroppa on jännittynyt muutenkin, niin nuo minulle liian napakat patjat ovat ihan liikaa. Väännän käännän nukun hulluissa asennoissa, herään liian usein, ja tänäkin aamuna ennen seiskaa nousin, koska ei vaan huvita maata.
Tässä sitten tössöttelen kone sylissä, tunnen kuinka se hermostumisen tunne ihan koko ajan velloo ylläni ja minussa, yritän hallita itseäni ja hillitä tunnetta ettei se tänään pääsisi niin vahvasti pintaan. Sellaisten kierrosten ylläpitäminen monia päiviä- viikkoja- kuukausia yllä itsessän on hirveän raskasta. Ja sitten kun pitäisi olla niitä einoja, joilla ajaa alas ne häiritsevät tunteet...ei ole helppoa. Ymmärrän millaisista aineksista rakentuu noidankehä uupuneilla ihmisillä. Myös omasta kokemuksesta toki.
Pitäis varmaan käydä hakemassa eilistä kahvia termarista kunnes mieskin herää keittelemän uutta?
Kuuntelen Spotifysta musiikkia, surffailen Facessa, juon sitä lämmitettyä (pahaa) eilistä kahvia ja koetan olla ihan cool, ja pidättäytyä niin pitkään kuin mahdollista pohtimasta minkään valtakunnan kämppä juttuja. Eilen vielä piti itseään sekoittaa pohdinnalla jospa voisimmekin tässä jatkaa, tai josko Lahdesta kuitenkin löytyisi meille edullisempi asunto. Päädyimme ihan hulluja mutkia pitkin sopimaan asuntoesittely myytävään kerrostaloasuntoon!
Luin tuossa juuri jonkun kohtalonsisarn kirjoituksen äidin burnoutista, vaikkei se ehkä ole mikään virallinen termikään, mutta kuvaa kyllä hyvin tilannetta, johon ei kukaan halua todeta joutuneensa. Muistan miten vielä joskus olin iloinen ja ylpeä siitä, että minulla on monta lasta, että olen jaksanut tehdä kuitenkin kaikki mitä pitää, olen jaksanut hoitaa ja huolehtia, olihan se mun elämäntehtäväni, mun urani. Mutta niinkuin useimmat huippu-urat päättyvät, niin päättyi tämäkin, ja sain sen kuuluisan mahalaskun todellisuuteen. Kun kaikki raskaus ja imetyshormonihuurut olivat hönkineet itsensä ulos minusta, kun minusta tuli vain tavallinen nainen, joka oli ruvennut äidiksi älyttömälle määrälle lapsia. Ihan biologisesta näkökulmasta katsoen niittäin väitän, että olen niiden hormonihuurujen voimalla selvinnyt, sillä jos et tiennyt, niin ne huurut on ihan pirun voimakkaat. Et ole köyhä etkä kipeä, olet vain täydellisen elämän voittanut äiti, jolla kasvaa jälleen uusi kansalainen masun uumenissa.
Se kontrasti siihen, kun et sitten enää jaksakaan, on kova. Se lyö sinua syvemmälle maan sisään, jossa tunnet jo muutenkin olevasi, koska et enää jaksanutkaan, ja aloit tuntea pahaa oloa ja muita oheismukavuuksia siitä. Ja syyllisyys, älä unohda syyllistyä siitä että et jaksa!!! Hyi häpeä.
Tuo äiti kirjoitti
"Vähitellen asioita jättää tekemättä, luovuttaa, antaa olla. En mene vanhempainiltaan. En mene talkoisiin. En siivoa. En vastaa puhelimeen. En käy katsomassa vanhaa sukulaista. En silitä."
Allekirjoitan. Täysin! Tälle näyttää myös minun luovutan- listani.
Alennan rimaa, lopulta jätän riman asettamatta kokonaan, ja siltikään en pääse kuin raahautuman sen yli, jos edes sitä.
Ennen siivoamine oli intohimoni, ja koin olevani kunnollinen vasta kun olin saanut hommat hoidettua. Joskus ne jäi silloinkin kesken, ja siitä nousi syyllisyys.
Nykyään olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja kaaosta, koska en vaan jaksa tehdä sille mitään, muutoin kuin hetkittäin. Niistä hetkistä olen tietty iloinen. Hetkittäin olen jaksava ja iloinen ja puuhaan kaikenlaista ja ideoin. Ja sitten väsyn,ja siitä väsymysestä vaan ei meinaa jaksa nousta.
Pitäisi sitten keksiä niitä korjaavia juttuja elämään, siitähän syntyisi stressinsiedon positiivinen kehä.
Jospa nyt kumminkin yritän selvitä tästä päivästä.
Lapset ovat olleet pois koko viikonlopun, ja olen tässä kunnossa. Tänään kun he tulevat kotiin, pitäisi taas jaksaa olla, edes jonkinlainen äiti. Suorituskyvyn alarajoilla mennään, ja suuriin sirkushuveihin ei taivu edes ajatuksissaan. Jospa jaksaisi ja sietäisi vielä illan päätteeksi sitten edes silittää. Ja sitä ennen pitäis jaksaa pitää matsi siitä, tehdäänkö niitä läksyjä vaiko ei. Jotain kivaa pitäisi keksiä siihen saakka, voimaantumista?
Mutta jos pelkkä oleminen on liian väsyttävää ja nukkuakaan ei pysty?
Sitten tyttären muutto...vuokrasoppari opiskelijakämppään alkoi kuun eka, ja eilen oli muuttopäivä. Hänen isänsä tuli Tampereelta hakemaan tytön huonekalut täältä, ja täällä meillä oli sitten mummo ja pappa myös tapaamassa tyyppejä.
Oli raskasta, vaikka fyysissti en joutunut tekemään mitään.
Lopussa tyttö pahoitti mielensä poikakaverin takia, ja sitten jopa äidin jättäminen Lahteen tuli itkuna pintaan.
Hirveän tunteikasta, ja tottakai minä herkkänä ihmisenä menin ihan selaisin tästä.
Olin hirveillä kierroksilla eilen iltana, en meinannut jaksaa keskittyä edes leffoja katselemaan. Kaikenmaailman kivut jylläsi kehossa,pää oli niin sekaisin kaikesta pohtimisesta ja tunteesta, että olo oli todella tuskainen.
Yö meni huonosti jälleen. Vallankin silloin kun kroppa on jännittynyt muutenkin, niin nuo minulle liian napakat patjat ovat ihan liikaa. Väännän käännän nukun hulluissa asennoissa, herään liian usein, ja tänäkin aamuna ennen seiskaa nousin, koska ei vaan huvita maata.
Tässä sitten tössöttelen kone sylissä, tunnen kuinka se hermostumisen tunne ihan koko ajan velloo ylläni ja minussa, yritän hallita itseäni ja hillitä tunnetta ettei se tänään pääsisi niin vahvasti pintaan. Sellaisten kierrosten ylläpitäminen monia päiviä- viikkoja- kuukausia yllä itsessän on hirveän raskasta. Ja sitten kun pitäisi olla niitä einoja, joilla ajaa alas ne häiritsevät tunteet...ei ole helppoa. Ymmärrän millaisista aineksista rakentuu noidankehä uupuneilla ihmisillä. Myös omasta kokemuksesta toki.
Pitäis varmaan käydä hakemassa eilistä kahvia termarista kunnes mieskin herää keittelemän uutta?
Kuuntelen Spotifysta musiikkia, surffailen Facessa, juon sitä lämmitettyä (pahaa) eilistä kahvia ja koetan olla ihan cool, ja pidättäytyä niin pitkään kuin mahdollista pohtimasta minkään valtakunnan kämppä juttuja. Eilen vielä piti itseään sekoittaa pohdinnalla jospa voisimmekin tässä jatkaa, tai josko Lahdesta kuitenkin löytyisi meille edullisempi asunto. Päädyimme ihan hulluja mutkia pitkin sopimaan asuntoesittely myytävään kerrostaloasuntoon!
Luin tuossa juuri jonkun kohtalonsisarn kirjoituksen äidin burnoutista, vaikkei se ehkä ole mikään virallinen termikään, mutta kuvaa kyllä hyvin tilannetta, johon ei kukaan halua todeta joutuneensa. Muistan miten vielä joskus olin iloinen ja ylpeä siitä, että minulla on monta lasta, että olen jaksanut tehdä kuitenkin kaikki mitä pitää, olen jaksanut hoitaa ja huolehtia, olihan se mun elämäntehtäväni, mun urani. Mutta niinkuin useimmat huippu-urat päättyvät, niin päättyi tämäkin, ja sain sen kuuluisan mahalaskun todellisuuteen. Kun kaikki raskaus ja imetyshormonihuurut olivat hönkineet itsensä ulos minusta, kun minusta tuli vain tavallinen nainen, joka oli ruvennut äidiksi älyttömälle määrälle lapsia. Ihan biologisesta näkökulmasta katsoen niittäin väitän, että olen niiden hormonihuurujen voimalla selvinnyt, sillä jos et tiennyt, niin ne huurut on ihan pirun voimakkaat. Et ole köyhä etkä kipeä, olet vain täydellisen elämän voittanut äiti, jolla kasvaa jälleen uusi kansalainen masun uumenissa.
Se kontrasti siihen, kun et sitten enää jaksakaan, on kova. Se lyö sinua syvemmälle maan sisään, jossa tunnet jo muutenkin olevasi, koska et enää jaksanutkaan, ja aloit tuntea pahaa oloa ja muita oheismukavuuksia siitä. Ja syyllisyys, älä unohda syyllistyä siitä että et jaksa!!! Hyi häpeä.
Tuo äiti kirjoitti
"Vähitellen asioita jättää tekemättä, luovuttaa, antaa olla. En mene vanhempainiltaan. En mene talkoisiin. En siivoa. En vastaa puhelimeen. En käy katsomassa vanhaa sukulaista. En silitä."
Allekirjoitan. Täysin! Tälle näyttää myös minun luovutan- listani.
Alennan rimaa, lopulta jätän riman asettamatta kokonaan, ja siltikään en pääse kuin raahautuman sen yli, jos edes sitä.
Ennen siivoamine oli intohimoni, ja koin olevani kunnollinen vasta kun olin saanut hommat hoidettua. Joskus ne jäi silloinkin kesken, ja siitä nousi syyllisyys.
Nykyään olen pakottanut itseni sietämään sotkua ja kaaosta, koska en vaan jaksa tehdä sille mitään, muutoin kuin hetkittäin. Niistä hetkistä olen tietty iloinen. Hetkittäin olen jaksava ja iloinen ja puuhaan kaikenlaista ja ideoin. Ja sitten väsyn,ja siitä väsymysestä vaan ei meinaa jaksa nousta.
Pitäisi sitten keksiä niitä korjaavia juttuja elämään, siitähän syntyisi stressinsiedon positiivinen kehä.
Jospa nyt kumminkin yritän selvitä tästä päivästä.
Lapset ovat olleet pois koko viikonlopun, ja olen tässä kunnossa. Tänään kun he tulevat kotiin, pitäisi taas jaksaa olla, edes jonkinlainen äiti. Suorituskyvyn alarajoilla mennään, ja suuriin sirkushuveihin ei taivu edes ajatuksissaan. Jospa jaksaisi ja sietäisi vielä illan päätteeksi sitten edes silittää. Ja sitä ennen pitäis jaksaa pitää matsi siitä, tehdäänkö niitä läksyjä vaiko ei. Jotain kivaa pitäisi keksiä siihen saakka, voimaantumista?
Mutta jos pelkkä oleminen on liian väsyttävää ja nukkuakaan ei pysty?
Kommentit
Lähetä kommentti