Erehdyin luulemaan,että hyvä ja leppoisa päivä olisi tulollaan,koska aamun reissut meni hyvin
7.30 eskari ja amitsu autoon,jätetään eskari matkalle,ja amitsu koululle-> himaan
8.30 lähti koululaisii
9.30 lähdimme taas autolla,nyt oli ipana ja yks koululainen mukana,mentiin koululaisen hampaat kuvauttamaan oikomishoidon alkua ajatellen.
Sitten nakkasin muksun kouluun ja suunnitelmani mukaan tarkistin että viikonloppuna muuttanut lapseni on herännyt,ja lähdin ajelemaan sinnepäin,viemään yhtä pöytää ja kylästelemään.
Ensinnäkin isolla tiellä ohi kiisi ambulanssi piipaat-päällä,ja minulla sydän jyskytti ja kyyneleet nousi silmiin.Seuraavaksi jenni Vartiainen lailoi taas "minä sinua vaan",ja ääni sortuu laulaessa.Tyttären pihaan päästyä totean että keskusta-asujilla ei ole parkkipaikkoja,ainakaan vieraspaikkoja.Ajelin parikymmentä minuuttia paikkaa etsien tien varsilta,ja kun seisautin auton,niin joku vaksi tuli huutamaan että olen muka suojatien päällä.Voi vittu oikeesti,en ollut.Ja kun siitä autoa liikutin vähän edemmäs,niin itku purskahti varoittamatta.Eikä ollut sen luonteista,että ihan just loppuisi.
Sain kerättyä itseeni sen verran että soitin likalle,että tuu hakee toi pöytä,en voi tulla sisään.Hän sit yritti inttää että ajat vaan tohon pihalla olevaan paikkaan,kun eihän siinä ole ketään,mutta ei mun luonto antanut periksi ajaa mahdollisesti jonkun omaan paikkaan.Joten mä lähdin sitten poispäin.Parin korttelin päässä iski katumus,ja mietin että kierrän viellä ne kulmat.Mä yritin pariinkin paikkaan parkkeerata,mutta täällä on tullut lunta niin hitosti,että niihin auraamattomiin puperopesiin en uskaltanut mennä,ja tuhrasin aikaa kun yritin yhdessä ahtaassa pihassa kääntyä.Mun hermoparat oli aivan riekaleina!Lopulta mä löysin paikan- pienin muksu joka oli mukana oli nukahtanut.Voi jumalauta se hetki...ei siinä sit muuta kuin totesin että vitut ja kotiin.Itkin yhteensä 2 tuntii.En tiedä mistä ne kyyneleet vaan koko ajan puski esiin,mutta niitä riitti ja riitti.Se oli jotain surua,sen verran tunnistin sen purkauksen takana olevaa tunnetta.Ei se sinällään johtunut parkkipaikka-jutusta,mutta se nyt vaan oli liikaa.
Sitten mulla pamahti päähän taas inhottavia ajatuksia miehestäni.Siitä kuin hänellä on nyt kivaa,saa olla vapaa vailla velvoitteita,siellä kaverillansa vaan köllötellä,ja viestitellä mulle,ja olla niin että voi voi sentään...just!Tää on ihan ku tällainen joku avosuhde,jossa toinen jää himaan kantamaan vastuun,ja toinen...Mä oon pärjännyt täällä yksinomaan mun vanhimpien lasten avulla,mutta sille mun mies tuskin kauheesti kiitosta laskee,vaikka tietääkin.Tottakai mun lapset auttaa,ja ollaan pärjätty täällä yllttävän hyvin.Tehty yhdessä ruokaa ja kotihommii.Niitä,mitä mun miehen pitäis olla täällä tekemässä! Mutta kun se ei jaksa,kykene.Se tarvii lomaa perheestään,koska se stressaa liikaa tästä perhe-elämästä.
Tänään mulla siis nousi kyrpä ottaan tän asian takia.Eilen jo mulla alkoi se paha mieli jyllätä,ja ajatukset sen mukana.Lähinnä mua riivaa se ajatus ja fiilis,kuinka kivaa sillä on siellä lomallaan,ja ties mitä kuvioita pitää siellä.Viestittelee mulle työpv aikana paaljon kyllä,ja sit ilmoittaa et menee nukkumaan.Just joo.En mä tiiä,tänään vaan,se kaikki sai taas isot mittasuhteet.
Nyt kun mä mietin tätä,me saatiin tehtyy soppa.Joo mä tarvin sen tekoon kahden muksun apua,kyllä.Mä hain eskarilaisen.Oon tehnyt siivoiluja,tiskejä,pyykkejä,tätä normii täällä.Iltapalaks teen sit vohveleita,kun löytyi kaapista kermaviili jolla huomenna päiväys.Piti ihan facessa kysyy,että mitä mä siitä teen!Eilen jo suunnittelin pannaria,mutta me oltiin niin katkipoikki kauppareissusta- meil meni melki tunti ja melki satanen kauppaan- ja tuotiiks me 4 kassii ja vaipat.Ja kissan hiekkaa ja ruokaa.Mutta me oltiin niin poikki,ettei kukaan enää jaksanu pannaria.Joten mä lähden tästä nyt ihan just tekee sen vohvelitaikinan,kunhan mä ensin googlaan,että millanen se on :D
Usko tai älä,osta tai tilaa,tää on mun elämää.
Mä koitan edes päättää tän kivasti,tän päivän.
7.30 eskari ja amitsu autoon,jätetään eskari matkalle,ja amitsu koululle-> himaan
8.30 lähti koululaisii
9.30 lähdimme taas autolla,nyt oli ipana ja yks koululainen mukana,mentiin koululaisen hampaat kuvauttamaan oikomishoidon alkua ajatellen.
Sitten nakkasin muksun kouluun ja suunnitelmani mukaan tarkistin että viikonloppuna muuttanut lapseni on herännyt,ja lähdin ajelemaan sinnepäin,viemään yhtä pöytää ja kylästelemään.
Ensinnäkin isolla tiellä ohi kiisi ambulanssi piipaat-päällä,ja minulla sydän jyskytti ja kyyneleet nousi silmiin.Seuraavaksi jenni Vartiainen lailoi taas "minä sinua vaan",ja ääni sortuu laulaessa.Tyttären pihaan päästyä totean että keskusta-asujilla ei ole parkkipaikkoja,ainakaan vieraspaikkoja.Ajelin parikymmentä minuuttia paikkaa etsien tien varsilta,ja kun seisautin auton,niin joku vaksi tuli huutamaan että olen muka suojatien päällä.Voi vittu oikeesti,en ollut.Ja kun siitä autoa liikutin vähän edemmäs,niin itku purskahti varoittamatta.Eikä ollut sen luonteista,että ihan just loppuisi.
Sain kerättyä itseeni sen verran että soitin likalle,että tuu hakee toi pöytä,en voi tulla sisään.Hän sit yritti inttää että ajat vaan tohon pihalla olevaan paikkaan,kun eihän siinä ole ketään,mutta ei mun luonto antanut periksi ajaa mahdollisesti jonkun omaan paikkaan.Joten mä lähdin sitten poispäin.Parin korttelin päässä iski katumus,ja mietin että kierrän viellä ne kulmat.Mä yritin pariinkin paikkaan parkkeerata,mutta täällä on tullut lunta niin hitosti,että niihin auraamattomiin puperopesiin en uskaltanut mennä,ja tuhrasin aikaa kun yritin yhdessä ahtaassa pihassa kääntyä.Mun hermoparat oli aivan riekaleina!Lopulta mä löysin paikan- pienin muksu joka oli mukana oli nukahtanut.Voi jumalauta se hetki...ei siinä sit muuta kuin totesin että vitut ja kotiin.Itkin yhteensä 2 tuntii.En tiedä mistä ne kyyneleet vaan koko ajan puski esiin,mutta niitä riitti ja riitti.Se oli jotain surua,sen verran tunnistin sen purkauksen takana olevaa tunnetta.Ei se sinällään johtunut parkkipaikka-jutusta,mutta se nyt vaan oli liikaa.
Sitten mulla pamahti päähän taas inhottavia ajatuksia miehestäni.Siitä kuin hänellä on nyt kivaa,saa olla vapaa vailla velvoitteita,siellä kaverillansa vaan köllötellä,ja viestitellä mulle,ja olla niin että voi voi sentään...just!Tää on ihan ku tällainen joku avosuhde,jossa toinen jää himaan kantamaan vastuun,ja toinen...Mä oon pärjännyt täällä yksinomaan mun vanhimpien lasten avulla,mutta sille mun mies tuskin kauheesti kiitosta laskee,vaikka tietääkin.Tottakai mun lapset auttaa,ja ollaan pärjätty täällä yllttävän hyvin.Tehty yhdessä ruokaa ja kotihommii.Niitä,mitä mun miehen pitäis olla täällä tekemässä! Mutta kun se ei jaksa,kykene.Se tarvii lomaa perheestään,koska se stressaa liikaa tästä perhe-elämästä.
Tänään mulla siis nousi kyrpä ottaan tän asian takia.Eilen jo mulla alkoi se paha mieli jyllätä,ja ajatukset sen mukana.Lähinnä mua riivaa se ajatus ja fiilis,kuinka kivaa sillä on siellä lomallaan,ja ties mitä kuvioita pitää siellä.Viestittelee mulle työpv aikana paaljon kyllä,ja sit ilmoittaa et menee nukkumaan.Just joo.En mä tiiä,tänään vaan,se kaikki sai taas isot mittasuhteet.
Nyt kun mä mietin tätä,me saatiin tehtyy soppa.Joo mä tarvin sen tekoon kahden muksun apua,kyllä.Mä hain eskarilaisen.Oon tehnyt siivoiluja,tiskejä,pyykkejä,tätä normii täällä.Iltapalaks teen sit vohveleita,kun löytyi kaapista kermaviili jolla huomenna päiväys.Piti ihan facessa kysyy,että mitä mä siitä teen!Eilen jo suunnittelin pannaria,mutta me oltiin niin katkipoikki kauppareissusta- meil meni melki tunti ja melki satanen kauppaan- ja tuotiiks me 4 kassii ja vaipat.Ja kissan hiekkaa ja ruokaa.Mutta me oltiin niin poikki,ettei kukaan enää jaksanu pannaria.Joten mä lähden tästä nyt ihan just tekee sen vohvelitaikinan,kunhan mä ensin googlaan,että millanen se on :D
Usko tai älä,osta tai tilaa,tää on mun elämää.
Mä koitan edes päättää tän kivasti,tän päivän.
Kommentit
Lähetä kommentti