Nyt se on kai sitten menoa.Virallinen irtisanomislappu palautettu vuokranantajalle,ja nyt on sitten 2kk aikaa kerätä luumme tästä.
Tietenkin uusi osoite on tiedossa,mutta ihan ristiriidaton tilanne tämä ei ole.
Se asunto on samanlainen,mitä tarjottiin jo alkuvuodesta.Ei sama,mutta viereisessä talossa.Olin ihan onneni kukkuloilla kun asuntotarjous tuli,mutta hyvin äkiä alkoi paniikki.Helvetillinen luopumisen tuska lävisti sydämeni,ja luulen että itken joka päivä aina muuttoon saakka sitä,että menetän ihanan takapihamme.Minun olisi nyt hyvä ymmärtää,että aikamme tässä olisi ehkä päättynyt jokatapauksessa,en saa sitä tietää,koska syyskuussa olisin kuullut tuomion.Määräaika alkoi umpeutua.Minun pitäisi nyt tiukasti miettiä tätä aikaa vain "komennuksena", ihan kuin olisin saanut parin vuoden työpestin vaikkapa Slovaniaan,jossa minulla olisi ollut ihana talo vaikkapa uima-altaalla jne.Olisinko parkunut ja ahdistellut sitä sitten?En tiedä,nytkun asia oli kumminkin pitkälti myös oma valinta....
...oli hassua.Olin taas,jälleen kerran,sunnuntaina sanonut,että no mikäs tässä ollessa,ollaan vaan tässä ja plaa plaa plaa,miettinyt,että johan se kohta minun hakunikin umpeutuu,olikohan se 3kk voimassa.Ja sitten slam.Tulee tekstari että sähköpostissasi on asuntotarjous.
Hitto se tunne.Ajattelin että minulle tarjotaan ystäväni kohta vapautuvaa asuntoa,mutta se olikin juuri SE,se mistä kieltäydyin,ja jota jäin katumaan.
SE,josta sanoin,että kesällä sieltä vapautuu meille asunto.
Se jota kääytiin katsomassa,sen piha olisi loppunut kuusimetsään.Poika sanoi,se olisi ehkä pelottanut talvella.No voi olla.Tämän asunnon piha päättyy pusikkoon,siis pensasaitaan.Sen korkean pensasaidan takana on ehkäpä omakotitalon piha,en ole varma.Eniten pelottaa se pettymys,jonka ehkä koen,kun menen toteamaan,että sen uuden kodin piha on yksinkertaisesti PIENI ja TYLSÄ.Nyt meillä on PUITA pihassa.Kukkapenkki.Tramppa.Lasten keinut.**ttu en ala,mutta alan silti.
Pikkupennut on onnessaan.Toinen pääsee parhaan kaverin kanssa samalle luokalle ja toinen pääsee samalle luokalle,josta 1,5 vuotta sitten lähtikin,oikeen lempi ope jonka perään itki.Ja nyt olisi kummallakin vaihtunut kumminkin luokat ja opet ja...voi sissos sentään.
Mutta oisko tää nyt se,sitä saa mitä tilaa.
Uuteen kouluun koulumatka- 100 metriä.
Teini-Eini saakin nyt vähän enemmän hyötyliikuntaa peräti 1,3 kilometrin koulumatkan ansiosta ;)
Ehkä MINÄKIN sopeudun?
Pelottaa! Näiden tunteiden kanssa on aikamoista vuoristorataa.Mutta nyt on otettu askel rinteeltä alas,paluuta ei ole- on vain siis mentävä eteenpäin,ja kohdattava uudet haasteet.
Freefall.
Tietenkin uusi osoite on tiedossa,mutta ihan ristiriidaton tilanne tämä ei ole.
Se asunto on samanlainen,mitä tarjottiin jo alkuvuodesta.Ei sama,mutta viereisessä talossa.Olin ihan onneni kukkuloilla kun asuntotarjous tuli,mutta hyvin äkiä alkoi paniikki.Helvetillinen luopumisen tuska lävisti sydämeni,ja luulen että itken joka päivä aina muuttoon saakka sitä,että menetän ihanan takapihamme.Minun olisi nyt hyvä ymmärtää,että aikamme tässä olisi ehkä päättynyt jokatapauksessa,en saa sitä tietää,koska syyskuussa olisin kuullut tuomion.Määräaika alkoi umpeutua.Minun pitäisi nyt tiukasti miettiä tätä aikaa vain "komennuksena", ihan kuin olisin saanut parin vuoden työpestin vaikkapa Slovaniaan,jossa minulla olisi ollut ihana talo vaikkapa uima-altaalla jne.Olisinko parkunut ja ahdistellut sitä sitten?En tiedä,nytkun asia oli kumminkin pitkälti myös oma valinta....
...oli hassua.Olin taas,jälleen kerran,sunnuntaina sanonut,että no mikäs tässä ollessa,ollaan vaan tässä ja plaa plaa plaa,miettinyt,että johan se kohta minun hakunikin umpeutuu,olikohan se 3kk voimassa.Ja sitten slam.Tulee tekstari että sähköpostissasi on asuntotarjous.
Hitto se tunne.Ajattelin että minulle tarjotaan ystäväni kohta vapautuvaa asuntoa,mutta se olikin juuri SE,se mistä kieltäydyin,ja jota jäin katumaan.
SE,josta sanoin,että kesällä sieltä vapautuu meille asunto.
Se jota kääytiin katsomassa,sen piha olisi loppunut kuusimetsään.Poika sanoi,se olisi ehkä pelottanut talvella.No voi olla.Tämän asunnon piha päättyy pusikkoon,siis pensasaitaan.Sen korkean pensasaidan takana on ehkäpä omakotitalon piha,en ole varma.Eniten pelottaa se pettymys,jonka ehkä koen,kun menen toteamaan,että sen uuden kodin piha on yksinkertaisesti PIENI ja TYLSÄ.Nyt meillä on PUITA pihassa.Kukkapenkki.Tramppa.Lasten keinut.**ttu en ala,mutta alan silti.
Pikkupennut on onnessaan.Toinen pääsee parhaan kaverin kanssa samalle luokalle ja toinen pääsee samalle luokalle,josta 1,5 vuotta sitten lähtikin,oikeen lempi ope jonka perään itki.Ja nyt olisi kummallakin vaihtunut kumminkin luokat ja opet ja...voi sissos sentään.
Mutta oisko tää nyt se,sitä saa mitä tilaa.
Uuteen kouluun koulumatka- 100 metriä.
Teini-Eini saakin nyt vähän enemmän hyötyliikuntaa peräti 1,3 kilometrin koulumatkan ansiosta ;)
Ehkä MINÄKIN sopeudun?
Pelottaa! Näiden tunteiden kanssa on aikamoista vuoristorataa.Mutta nyt on otettu askel rinteeltä alas,paluuta ei ole- on vain siis mentävä eteenpäin,ja kohdattava uudet haasteet.
Freefall.
Tähän se nyt vaan on luotettava.Muutakaan ei ole.
No muita juttuja sitten perään,ettei aivan puuhöystöksi mene.Tytär sai kesätyön Turun saaristosta.Kuinka olikaan,hän oli muutenkin suunnitellut muuttavansa Turkuun,ja näillä näkymin sinne muuttaa.Hurjaa ja kurjaa.No tämän kuun ainakin on pois,niimpä tässä pakkaillaan pikkuveljen kamoja,että pääsee sinne kissan seuramieheksi.Kuukaudeksi.Saa nyt kokeilla elämää ,millaista se olisi asua omillaan.
Ehkä mä selviin.
Hyvin tai huonosti.
Nyt tuli jo itkukin :(
Kommentit
Lähetä kommentti