Kaikki alkoi siitä,kun piti alkaa hoitaa hommia,vaikkei yhtään olisi kiinnostanut.Mutta kun on pakko,ei näitä hommia kukaan muukaan tekis.Aloin siis viikata pyykkiä,laitoin uutta pyykkiä koneeseen ja siivoilin samalla tuota pyykkäysnurkkaa.Tunsin aikamoista uupumusta ja innottomuutta,mutta oli vaan pakko jatkaa-koska oli vaan pakko.Kun ei niitä kukaan muukaan tekis...
Huutelin miestäkin vähän tekemään hommia seurakseni,mutta eihän hän nyt samoista hommista saanut kiinni,joten alkoi sitten siivoilla keittiön puolta-tiskaili ja järkkäili kamoja paikoilleen.Ainoa kotona oleva lapsi,eli Ipana,katseli lastenohjelmaa ihan nätisti.Katselin miehen touhuamista ilolla,mutta samalla kävi häntä sääliksi.Niin monesti ennenkin olen miettinyt,kuinka ankeaa hänen elämä on.Tehdä töitä mitä ei huvita (kotona siis) ja puurtaa tämän perheen eteen,joka on usein niin kiittämätön.Minustakaan ei ole iloa hänelle,kun olen milloin milläkin mielialalla ja toimintakyvytön,siksipä minua ahdistaakin vain enemmän kun hän sanoo rakastavansa ja kutuu minua rakkaaksi vaimoksi.Mies-parka,jumissa tällaisessa elämässä.
Ahdistus vain kasvoi,ja lopulta aloin kertoa tunteistani,kun hän monien huokailujeni jälkeen aina kysyi,mikä on huonosti.
Huonommakishan se tilanne siitä meni,kun kerroin.Hän tulkitsi sen niin,että yritän saada häntä lähtemään,niin että voin syyllistää hänet.
Ei.ei siitä ymmärrystä tullut,joten vetäydyin saunaan itkemään.Jonkin ajan kuluttua,kun olin jo itkenyt ja kyneleetkin kuivannut,rauhoittunutkin ajatuksineni,hän toi sinne pimeään saunaan kynttilän ja ison mukillisen kahvia.Kuinka hän uskalsikaan ;) Tuntui ihanalle,mutta samalla suretti entitä kovemmin hänen auttavaisuutensa mua kohtaan.Se että hän oli kiltti ja halusi huomioida minua vaikka olin paennut tilannetta saunaan (mököttämään) Hän kävi vähän myöhemmin tuomassa toisen kynttilän,ja sitten vielä vähän ajan päästä maistattamassa paahdettuja siemeniä ja kutsumassa syömään.Oli tehnyt minulle herkkuruokaa.En voinut heti lähteä,koska ajatukset olivat vielä kesken,joten ummistin taas silmäni ja jatkoin.
Alin kelata päässä tilanteita,kuinka kaikki menisi jos saisin hänet uskomaan tätä tunnetta,joka minua usein riivaa,sen mitä usein yirätän hänelle selittää; että hän olisi onnellisempi jossain muualla,ja että en halua olla hänen onnensa tiellä,vaan olen kehottanut häntä lähtemään ja "pelastamaan itsensä".Näen usein hänen väsymyksen ja turhautumisen tähän perhe-eloon.Niin minäkin olen,mutta minun on pakko vain olla,koska muutakaan en voi.En osaa ajatella,että itse lähtisin,vaikka tunnenkin että monen tämän perheen jäsenen olisi parempi ilman minua.En osaa,en jaksa...olla sellainen ihminen heille,jollainen minun pitäisi,jottei he kärsisi minun takiani.En jaksa olla sellainen äiti,etten tuottaisi lisää murhetta lapsilleni.
Minusta on tullut oma painajaiseni.
Minusta on tullut sellainen ihminen,josta edes itse en pidä.
Miten kukaan muukaan voisi minusta tykätä,jos en edes itse???
Nämä ajatukset kumpuavat siitä,että tämä kotielämä on niin sietämätöntä.Minusta tulee nopeasti se kusipää hirviö,joka vaatii lapsilta vastuuta ja panostusta omaan ympäristöönsä,yhteisiin hommiin.
Minusta tulee ihan raivohullu,kun joudun pyytämään-kehottamaan-käskemään monta kertaa samasta asiasta.Minä olen jo ihan täyin yliherkkäniiden jatkuvalle huudolle,tappelulle ja vastaan pullikoimiselle,ja ainaiselle pakotetulle tarpeelleni joutua kyttämään ja varmistamaan,että minulle ei puhuta paskaa,vaikkapa onko joku tehnyt oikeasti jonkun jutun vaiko ei.
En haluaisi että kukaan on minulta mitään vailla,sillä en jaksa kuunnella kaikkien tarpeita .Olen heille vain joku satunnainen tyyppi,joka vastaa heidän tarpeisiinsa,mutta ei saa itse mitään.
Ei arvostusta,ei kunnioitusta.Olen joku palvelijantyyppinen henkilö täällä ,ja aina kun yritän siirtää vallan itselleni,niin kohtaan niin uuvuttavaa vastarintaa,että se pelkästään riittää viemään minun voimat,ja en pääse koskaan itse asiaan.
Tässä viimeisten isäviikonloppujen aikana olen huomannut ,että minua alkaa ärsyttää ja ahdistaa jo ajatus siitä,että lapset tulevat kotiin.Yritän varustatua ajatuksin siihen,mutta sekin ilta päätyi hermojeni menetykseen,kuten tavallista.Jokainen ilta päättyy siihen,että minua vituttaa,ahdistaa ja olen hirveän pettynyt.Ensinnäkin pettynyt kakaroihin,jotka vetävät saman shown joka ilta,aina lopulta,ja sitten tietenkin itseeni,etten osannut olla sellainen aikuinen lapsille,kun minun pitäisi olla.
Huvittavaa kyllä,minua ahdistaa sekin ,että lapsia on näin monta.Monta tarvitsijaa,monta vaatijaa...Jos voisin valita nyt,minulla olisi korkeintaan 4 lasta (vaatimassa) No jälkiviisaus parasta...
Minua surettaa että pilaan heidän elämänsä alun olemalla tällainen raivohullu akka.En vaan jaksa lapsia.
Nuorin on yksinään todella vaivaton,nautittava muksu,ja hänen kanssaan saan onneksi ellaisia onnistumisen kokemuksia,jotka pitävän minun murentuneen äiti-itsetuntoni edes jotenkuten kasassa.
Tällainen olen minä,ja tällainen on näkemykseni elämästäni juuri nyt
Nyt alan jo stressata lasten kotiinpaluuta
Mietin strategiaa miten kohtaan heidät,miten itse suhtaudun,miten saan pidettyä itseni aisoissa...edes hiljaa
puhua hiljaa
olla hiljaa ja eleetön...
#täydellinen elämä
Huutelin miestäkin vähän tekemään hommia seurakseni,mutta eihän hän nyt samoista hommista saanut kiinni,joten alkoi sitten siivoilla keittiön puolta-tiskaili ja järkkäili kamoja paikoilleen.Ainoa kotona oleva lapsi,eli Ipana,katseli lastenohjelmaa ihan nätisti.Katselin miehen touhuamista ilolla,mutta samalla kävi häntä sääliksi.Niin monesti ennenkin olen miettinyt,kuinka ankeaa hänen elämä on.Tehdä töitä mitä ei huvita (kotona siis) ja puurtaa tämän perheen eteen,joka on usein niin kiittämätön.Minustakaan ei ole iloa hänelle,kun olen milloin milläkin mielialalla ja toimintakyvytön,siksipä minua ahdistaakin vain enemmän kun hän sanoo rakastavansa ja kutuu minua rakkaaksi vaimoksi.Mies-parka,jumissa tällaisessa elämässä.
Ahdistus vain kasvoi,ja lopulta aloin kertoa tunteistani,kun hän monien huokailujeni jälkeen aina kysyi,mikä on huonosti.
Huonommakishan se tilanne siitä meni,kun kerroin.Hän tulkitsi sen niin,että yritän saada häntä lähtemään,niin että voin syyllistää hänet.
Ei.ei siitä ymmärrystä tullut,joten vetäydyin saunaan itkemään.Jonkin ajan kuluttua,kun olin jo itkenyt ja kyneleetkin kuivannut,rauhoittunutkin ajatuksineni,hän toi sinne pimeään saunaan kynttilän ja ison mukillisen kahvia.Kuinka hän uskalsikaan ;) Tuntui ihanalle,mutta samalla suretti entitä kovemmin hänen auttavaisuutensa mua kohtaan.Se että hän oli kiltti ja halusi huomioida minua vaikka olin paennut tilannetta saunaan (mököttämään) Hän kävi vähän myöhemmin tuomassa toisen kynttilän,ja sitten vielä vähän ajan päästä maistattamassa paahdettuja siemeniä ja kutsumassa syömään.Oli tehnyt minulle herkkuruokaa.En voinut heti lähteä,koska ajatukset olivat vielä kesken,joten ummistin taas silmäni ja jatkoin.
Alin kelata päässä tilanteita,kuinka kaikki menisi jos saisin hänet uskomaan tätä tunnetta,joka minua usein riivaa,sen mitä usein yirätän hänelle selittää; että hän olisi onnellisempi jossain muualla,ja että en halua olla hänen onnensa tiellä,vaan olen kehottanut häntä lähtemään ja "pelastamaan itsensä".Näen usein hänen väsymyksen ja turhautumisen tähän perhe-eloon.Niin minäkin olen,mutta minun on pakko vain olla,koska muutakaan en voi.En osaa ajatella,että itse lähtisin,vaikka tunnenkin että monen tämän perheen jäsenen olisi parempi ilman minua.En osaa,en jaksa...olla sellainen ihminen heille,jollainen minun pitäisi,jottei he kärsisi minun takiani.En jaksa olla sellainen äiti,etten tuottaisi lisää murhetta lapsilleni.
Minusta on tullut oma painajaiseni.
Minusta on tullut sellainen ihminen,josta edes itse en pidä.
Miten kukaan muukaan voisi minusta tykätä,jos en edes itse???
Nämä ajatukset kumpuavat siitä,että tämä kotielämä on niin sietämätöntä.Minusta tulee nopeasti se kusipää hirviö,joka vaatii lapsilta vastuuta ja panostusta omaan ympäristöönsä,yhteisiin hommiin.
Minusta tulee ihan raivohullu,kun joudun pyytämään-kehottamaan-käskemään monta kertaa samasta asiasta.Minä olen jo ihan täyin yliherkkäniiden jatkuvalle huudolle,tappelulle ja vastaan pullikoimiselle,ja ainaiselle pakotetulle tarpeelleni joutua kyttämään ja varmistamaan,että minulle ei puhuta paskaa,vaikkapa onko joku tehnyt oikeasti jonkun jutun vaiko ei.
En haluaisi että kukaan on minulta mitään vailla,sillä en jaksa kuunnella kaikkien tarpeita .Olen heille vain joku satunnainen tyyppi,joka vastaa heidän tarpeisiinsa,mutta ei saa itse mitään.
Ei arvostusta,ei kunnioitusta.Olen joku palvelijantyyppinen henkilö täällä ,ja aina kun yritän siirtää vallan itselleni,niin kohtaan niin uuvuttavaa vastarintaa,että se pelkästään riittää viemään minun voimat,ja en pääse koskaan itse asiaan.
Tässä viimeisten isäviikonloppujen aikana olen huomannut ,että minua alkaa ärsyttää ja ahdistaa jo ajatus siitä,että lapset tulevat kotiin.Yritän varustatua ajatuksin siihen,mutta sekin ilta päätyi hermojeni menetykseen,kuten tavallista.Jokainen ilta päättyy siihen,että minua vituttaa,ahdistaa ja olen hirveän pettynyt.Ensinnäkin pettynyt kakaroihin,jotka vetävät saman shown joka ilta,aina lopulta,ja sitten tietenkin itseeni,etten osannut olla sellainen aikuinen lapsille,kun minun pitäisi olla.
Huvittavaa kyllä,minua ahdistaa sekin ,että lapsia on näin monta.Monta tarvitsijaa,monta vaatijaa...Jos voisin valita nyt,minulla olisi korkeintaan 4 lasta (vaatimassa) No jälkiviisaus parasta...
Minua surettaa että pilaan heidän elämänsä alun olemalla tällainen raivohullu akka.En vaan jaksa lapsia.
Nuorin on yksinään todella vaivaton,nautittava muksu,ja hänen kanssaan saan onneksi ellaisia onnistumisen kokemuksia,jotka pitävän minun murentuneen äiti-itsetuntoni edes jotenkuten kasassa.
Tällainen olen minä,ja tällainen on näkemykseni elämästäni juuri nyt
Nyt alan jo stressata lasten kotiinpaluuta
Mietin strategiaa miten kohtaan heidät,miten itse suhtaudun,miten saan pidettyä itseni aisoissa...edes hiljaa
puhua hiljaa
olla hiljaa ja eleetön...
#täydellinen elämä
Kommentit
Lähetä kommentti