Siinä sitä on taas seisomista, kun aloitan pyykkivuoren viikkailun. Siis,KUN. Puhtaasta pyykistä on kasvanut huikea vuori tuohon kylppärinoven vieressä olevan lipaston päälle. Epäilen, että kaikki pyykkikorit on nyt valjastettu pitämään sitä sekalaista kasaa jonkinlaisessa ojennuksessa, niin ettei vaivalla pyykätyt ja kuivatut pyykit kellahda lattialle tallottaviksi...
Menneellä viikolla pyykinpesu taisi olla suurin uurastukseni, mutta siihen se sitten jäikin. Kroppa alkoi ilmoitella aikamoisen hankalalla tyylillä, että nyt jos koskaan olisi aika näyttää jarrujalkaa, ja ymmärtää levon suuren suuri merkitys. Ja kuten monessa asiassa elämässä, niin myös tässäkin...Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Sain paniikkikohtauksiksi mainittuja tuntemuksia kehooni. Niitä kesti kolmisen päivää, ne todella pysäytti. Ei tehnyt mieli riidellä niitä vastaan, tai kokeilla selittää mitään muita teorioita.Totuutta oli katsottava silmästä silmään, ja ymmärrettävä, että nyt on jonkun asian muututtava. Hiljaiseloa pidinkin sitten loppu viikon, aivan häpeällistä rötväilyä elämässä, ei puhettakaan mistään vaatimuksista itseä kohtaan. Olihan se hienoa, mutta syyllisyys kummitteli kaverina siinä kumminkin. Mies hoiti ruokaa pöytään, minä delegoin töitä lapsille- ja pidin kalsaripäiviä.
Tänään alkoi Anu Wyskielin Enkeliseminaari, johon ilmoittauduin viikkoja sitten. Epäilin, miten saan osallistuttua,eli katsottua luentoja, jotka ovat kaikki todella mielenkiintoisen kuuloisia, ja tänään kun seminaari alkoi livelähetyksellä, sain seurattua sitä kumminkin tunnin. Sain osallistua aika alussa olleeseen meditaatioon. Vaikka olkkarista kuului välillä älämölöä (koska en tajunnut ottaa kuulokkeita käyttöön) en siitä juurikaan häiriintynyt, vaan muistin mitä aikoinaan sovimme Tampereella Helmi-salilla käydessäni, eli että jokainen ääni joka voisi häiritä meitä, ajattelemme, että se tuo oman energian (hyvän) siihen meditaatiohetkeen, joten emme häiriinny mistään. Se toimi nytkin. Vaivuin ihanaan rentoon likiuneen, en tietoisesti saavuttanut mitään enkelikokemuksia, mutta jotain siitä sain, sillä- olo on ihan erilainen nyt. Kaikki on nyt hyvin, minä olen voittaja (itseni voittaja) ja minä voin, pystyn,osaan. Kunhan keskityn, enkä aanna häiriöiden oikeasti häiritä itseäni. Kunpa saisi säilytettyä tämän sisäisen hymyn,tämän voiman.
Toki jouduin maksamaan siitä omanlaisensa hinnan, että olin oven takana tunnin illalla. Daniel ja Samuel olivat todella tarvitsevia sitten kun ihmisten ilmoille tulin. Itkuttelua, halimista,pelottaa, on ikävä jne.. Mutta kiitos ihanan enkelimatkan, ja ihanien auttajien jotka operoivat minunkin kanssa, olin heille se, mitä he tarvitsivat, ja molemmat ovat saaneet lempeän saattelun untenmaille. Voisi jopa kiteyttää: enkelien avulla minäkin onnistuin äitiydessä, tänä iltana.
Tämä tunne, että minäkin pystyn, osaan tämän, on todelle eheyttävää. Liian paljon saan tuntea vain epäonnistumista, nimenomaan äitiyden saralla. Se on ihmistä hiljaa syövä tunne, jokaisen äidin vallankin, pitäisi saada enemmän onnistumista kasvatustyöstään ja lastenhoidosta. Kuka heitä kiittää, elleivät he itse. Minä kiitän nyt itseäni, kiitän auttaajia, ja pyydän nyt ,kun en meditaation aikana ollut oikein hereillä silloin kun pyyntöjä kehotettiin antamaan, että saisin pitää tämän olotilan vähän pidempään. Niin että hymy viipyilisi kasvoilla, ilo silmissä, luottamus omaa elämää kohtaan, olisivat mieluummin pysysvä olotila, kuin pelkkä vierailija. Sitä minä pyydän, kiitos, tiedän että kuulitte kyllä!
Jos joku kiinnostui Enkeliseminaarista, niin olen jakanut linkin Toivon Tähden FB-sivulla, sinne voi kyllä vieläkin tulla mukaan.
"En ehkä aina tunne teitä, en ehkä uskoisi, että olette siinä, mutta kun asiat onnistuu siitäkin huolimatta, etten tiedä yhtään mitä alan tekemään, on syytä uskoa. Uskon. Luotan. Kiitän."
Menneellä viikolla pyykinpesu taisi olla suurin uurastukseni, mutta siihen se sitten jäikin. Kroppa alkoi ilmoitella aikamoisen hankalalla tyylillä, että nyt jos koskaan olisi aika näyttää jarrujalkaa, ja ymmärtää levon suuren suuri merkitys. Ja kuten monessa asiassa elämässä, niin myös tässäkin...Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Sain paniikkikohtauksiksi mainittuja tuntemuksia kehooni. Niitä kesti kolmisen päivää, ne todella pysäytti. Ei tehnyt mieli riidellä niitä vastaan, tai kokeilla selittää mitään muita teorioita.Totuutta oli katsottava silmästä silmään, ja ymmärrettävä, että nyt on jonkun asian muututtava. Hiljaiseloa pidinkin sitten loppu viikon, aivan häpeällistä rötväilyä elämässä, ei puhettakaan mistään vaatimuksista itseä kohtaan. Olihan se hienoa, mutta syyllisyys kummitteli kaverina siinä kumminkin. Mies hoiti ruokaa pöytään, minä delegoin töitä lapsille- ja pidin kalsaripäiviä.
Tänään alkoi Anu Wyskielin Enkeliseminaari, johon ilmoittauduin viikkoja sitten. Epäilin, miten saan osallistuttua,eli katsottua luentoja, jotka ovat kaikki todella mielenkiintoisen kuuloisia, ja tänään kun seminaari alkoi livelähetyksellä, sain seurattua sitä kumminkin tunnin. Sain osallistua aika alussa olleeseen meditaatioon. Vaikka olkkarista kuului välillä älämölöä (koska en tajunnut ottaa kuulokkeita käyttöön) en siitä juurikaan häiriintynyt, vaan muistin mitä aikoinaan sovimme Tampereella Helmi-salilla käydessäni, eli että jokainen ääni joka voisi häiritä meitä, ajattelemme, että se tuo oman energian (hyvän) siihen meditaatiohetkeen, joten emme häiriinny mistään. Se toimi nytkin. Vaivuin ihanaan rentoon likiuneen, en tietoisesti saavuttanut mitään enkelikokemuksia, mutta jotain siitä sain, sillä- olo on ihan erilainen nyt. Kaikki on nyt hyvin, minä olen voittaja (itseni voittaja) ja minä voin, pystyn,osaan. Kunhan keskityn, enkä aanna häiriöiden oikeasti häiritä itseäni. Kunpa saisi säilytettyä tämän sisäisen hymyn,tämän voiman.
Toki jouduin maksamaan siitä omanlaisensa hinnan, että olin oven takana tunnin illalla. Daniel ja Samuel olivat todella tarvitsevia sitten kun ihmisten ilmoille tulin. Itkuttelua, halimista,pelottaa, on ikävä jne.. Mutta kiitos ihanan enkelimatkan, ja ihanien auttajien jotka operoivat minunkin kanssa, olin heille se, mitä he tarvitsivat, ja molemmat ovat saaneet lempeän saattelun untenmaille. Voisi jopa kiteyttää: enkelien avulla minäkin onnistuin äitiydessä, tänä iltana.
Tämä tunne, että minäkin pystyn, osaan tämän, on todelle eheyttävää. Liian paljon saan tuntea vain epäonnistumista, nimenomaan äitiyden saralla. Se on ihmistä hiljaa syövä tunne, jokaisen äidin vallankin, pitäisi saada enemmän onnistumista kasvatustyöstään ja lastenhoidosta. Kuka heitä kiittää, elleivät he itse. Minä kiitän nyt itseäni, kiitän auttaajia, ja pyydän nyt ,kun en meditaation aikana ollut oikein hereillä silloin kun pyyntöjä kehotettiin antamaan, että saisin pitää tämän olotilan vähän pidempään. Niin että hymy viipyilisi kasvoilla, ilo silmissä, luottamus omaa elämää kohtaan, olisivat mieluummin pysysvä olotila, kuin pelkkä vierailija. Sitä minä pyydän, kiitos, tiedän että kuulitte kyllä!
Jos joku kiinnostui Enkeliseminaarista, niin olen jakanut linkin Toivon Tähden FB-sivulla, sinne voi kyllä vieläkin tulla mukaan.
"En ehkä aina tunne teitä, en ehkä uskoisi, että olette siinä, mutta kun asiat onnistuu siitäkin huolimatta, etten tiedä yhtään mitä alan tekemään, on syytä uskoa. Uskon. Luotan. Kiitän."
Kommentit
Lähetä kommentti