Olen tänä vuonna katsonut tätä ohjelmaa säännöllisesti. Se on tosi kiehtova reality, ollaan niin ytimessä, että se on aika veristä puuhaa henkisesti.
Mielenkiinntoista ollut seurata miten heidän suhteet kehittyvät. Välillä luen MTV3 nettisivulta kirjoituksia heistä, asiat toki on poimintoja tv:ssä nähdystä.
Tämä sarja herättää minussa tosi paljon ajatuksia siksikin, koska mieheni ja minä olemme melkein kuin oman elämiemme ensitreffit alttarilla- "kilpailijoita"
Tapasimme minun ulko-ovella ekan kerran, silloin joskus, kun hän tuli kahville. Avasin oven ja peräännyin, ajatukseni "ai tuollaiselle minun tuleva mieheni näyttää". En tiedä mistä se ajatus lennähti minun päähäni, mutta kuten aiemminkaan vastaavia, ei ollut ajatustakaan epäillä, ettei se olisi tarkoittanut juuri sitä... Daniel konttasi hänen syliin heti, hän oli päivälleen 11 kuukautta, eikä vielä kävellyt. Muutaman päivän päästä, kun meidän "kahvittelut" oli kestäneet 4 päivää, kävimme yhdessä ostamassa Vienolle 3-vuotis Prinsessakakun, ja vietimme synttäreitä. Semmoisiin haasteiseen hän tuli, vapaaehtoisesti. Taka-ajatukset eivät ehkä olleet alkuun samalla tolalla kuin minulla, ja minäkin vannoin ja vakuutin hänelle, että toimimme tässä ihan kaveripohjalla. Olin tosi yksinäinen 7 lapsen yh- äiti, ja seura oli todella tervetullutta, aikuinen seura.
Tätä ohjelmaa kun olen nyt katsonut, olen miettinyt, kuinka paljon meidän kohtaamisessa on ollut hyvää, kuinka hyvin on "mätsännyt" ja kuinka hyvin olemme sopineet toisillemme,VAIKKA, todellakaan, vaikeuksilta ja ristiriidoilta emme ole välttyneet. Näin jälkikäteen ymmärrän, eli näen, että olemme olleet alussa, ja hyvin hyvin pitkälle suhteessamme, todella varuillamme johtuen molempien menneisyydestä. Riidat ovat leimahtaneet tyhmistä pikku jutuista, useimmiten vääristä tulkinnoista, joista on herneet nenussa ollut samantien. Niistä on mahdollista oppia pois, sovittelemaan yhteistä "tyyliä" asioiden hoitoon.
Meillä on ollut sama maku melkein kaikessa, musiikissa, leffoissa, sisustuksessa, asioissa mistä pidämme. Nämä olleet sellaisia yhdistäviä juttuja, ja remppasimmekin aika nopeasti ekan kerran yhdessä sitä asuntoa, jossa asuin kun tapasimme. Eipä ollut vaikeaa valita tapetteja eikä sommitella kaikkea muutakin sisustusjuttua. Lisäksi mieheni on hyvin vaistonvaraisesti tiennyt aina, mistä minä tykkään, ja mitä haluan. Se on hirveän outoa, sillä joskus tuntuu, etten edes tiedä itse mistä tykkään ja mitä haluan.
Mekin aloitimme yhteisen elämän heti, ensitreffeistä alkaen. Samanmoinen tilanne ikäänkuin näillä tv- pareilla,paitsi että meillä ei ole ollut terapeutteja tukena! Sillä niitä olisi kyllä tarvittu tuollaisessa alussa, ja vallankin, kun mukana oli lapsia, paljon lapsia. Vähän eri tulla 1-2 lapsen perheeseen, kuin valmiiseen suurperheeseen. Tästä olen kyllä usein hattua nostanut miehelle, tyhmänrohkea hänkin, kuten minäkin. Taas yhdistävä piirre :)
Kyllä minä usein Jumalaani kiitän tästä ihmisestä, vaikka läpi Helvetin olemmekin tarponeet, yhdessä ja erikseen. On tämä sen arvoista, tämä, mihin olemme tulleet, millaiseksi olemme kasvaneet.
Eilen sanoin miehelleni, että me ei varmaan koskaan olla ihan selvillä toisistamme, ja aina meissä molemmissa tulee olemaan liikkuvia osia, joita toinen ei osaa edes arvata odottaa. Sellainen stabiilius puuttuu, me elämme, me liikumme ja värähtelemme. Ja olemme näin yhdessä.
Ensitreffit alttarilla- parit ovat toki tehneet päätöksensä jo aikaa sitten, ennekuin tämä sarja edes näkyi telkkarista. Mutta kuusi viikkoako se nyt oli, jonka jälkeen päätettävä jatkot. HUH huh sanon minä,se on lyhyt aika. Mutta parhaan intuition mukaan toivon heidän menneen. Ja halusin tällä sepustuksella vain kertoa, että ikäänkuin tiedän mitä he ovat käyneet läpi. Täysin vierashan tuo minunkin rakas on minulle ollut, siinä kohtaa kun aloitimme yhteiselämän. Vuosien aikana oppinut ihmisestä. Jos olisin tiennyt kaiken heti, olisin ehkä jättänyt leikin siihen- ja toki jätimme leikin sikseen monta kertaa tässä vuosien aikana, on ollut vaikeita hetkiä.
Sitoutuminen. Ei se ole vain sana, että olen sitoutunut sinuun. Tämänkin minun piti oppia vasta vanhoilla päivilläni. Kyllä se on päätös, suuri päätös olla siinä, taistella yhdessä, pysyä, rakastaa. Se on niin iso juttu, että minullakin, vaikka muka niin paljon elämästä tiedän , se oli eka kerta kun se oli todellisen totta, se sitoutuminen. Ja se tuntui. Tuntui ihan hullun hurjalle, kyllä sen silloin tiesi, että nyt se vasta tapahtui. Vaivaiset 6,5 vuotta sen jälkeen, kun olimme aloittaneet yhteiselämän. Ja vaikka on monta meitä yhdistävää juttua tässä tapahtunutkin, hyviä ja huonoja. Ja minä olen se, joka syytti toista siitä, ettei ole sitoutunut. Olen nolo, kyllä.
Onhan tämäkin tapa elää. En minä tätä suunnitellut, mut tämä on elämää, ja sitä eletään, mitä eteen tulee.
Nyt kiitän täältä ajatuksieni voimalla koko maailmankaikkeutta, että laittoi meidät samaan karuselliin, laittoi ihan tajuttomat vauhdit meille, niin että meillä kesti monta vuotta selvitä siitä. Ja kiitos tästä tilaisuudesta oppia itsestäni näin paljon, oppia ja kasvaa tämä ihmisen rinnalla. Mun aviomiehen.
Mielenkiinntoista ollut seurata miten heidän suhteet kehittyvät. Välillä luen MTV3 nettisivulta kirjoituksia heistä, asiat toki on poimintoja tv:ssä nähdystä.
Tämä sarja herättää minussa tosi paljon ajatuksia siksikin, koska mieheni ja minä olemme melkein kuin oman elämiemme ensitreffit alttarilla- "kilpailijoita"
Tapasimme minun ulko-ovella ekan kerran, silloin joskus, kun hän tuli kahville. Avasin oven ja peräännyin, ajatukseni "ai tuollaiselle minun tuleva mieheni näyttää". En tiedä mistä se ajatus lennähti minun päähäni, mutta kuten aiemminkaan vastaavia, ei ollut ajatustakaan epäillä, ettei se olisi tarkoittanut juuri sitä... Daniel konttasi hänen syliin heti, hän oli päivälleen 11 kuukautta, eikä vielä kävellyt. Muutaman päivän päästä, kun meidän "kahvittelut" oli kestäneet 4 päivää, kävimme yhdessä ostamassa Vienolle 3-vuotis Prinsessakakun, ja vietimme synttäreitä. Semmoisiin haasteiseen hän tuli, vapaaehtoisesti. Taka-ajatukset eivät ehkä olleet alkuun samalla tolalla kuin minulla, ja minäkin vannoin ja vakuutin hänelle, että toimimme tässä ihan kaveripohjalla. Olin tosi yksinäinen 7 lapsen yh- äiti, ja seura oli todella tervetullutta, aikuinen seura.
Tätä ohjelmaa kun olen nyt katsonut, olen miettinyt, kuinka paljon meidän kohtaamisessa on ollut hyvää, kuinka hyvin on "mätsännyt" ja kuinka hyvin olemme sopineet toisillemme,VAIKKA, todellakaan, vaikeuksilta ja ristiriidoilta emme ole välttyneet. Näin jälkikäteen ymmärrän, eli näen, että olemme olleet alussa, ja hyvin hyvin pitkälle suhteessamme, todella varuillamme johtuen molempien menneisyydestä. Riidat ovat leimahtaneet tyhmistä pikku jutuista, useimmiten vääristä tulkinnoista, joista on herneet nenussa ollut samantien. Niistä on mahdollista oppia pois, sovittelemaan yhteistä "tyyliä" asioiden hoitoon.
Meillä on ollut sama maku melkein kaikessa, musiikissa, leffoissa, sisustuksessa, asioissa mistä pidämme. Nämä olleet sellaisia yhdistäviä juttuja, ja remppasimmekin aika nopeasti ekan kerran yhdessä sitä asuntoa, jossa asuin kun tapasimme. Eipä ollut vaikeaa valita tapetteja eikä sommitella kaikkea muutakin sisustusjuttua. Lisäksi mieheni on hyvin vaistonvaraisesti tiennyt aina, mistä minä tykkään, ja mitä haluan. Se on hirveän outoa, sillä joskus tuntuu, etten edes tiedä itse mistä tykkään ja mitä haluan.
Mekin aloitimme yhteisen elämän heti, ensitreffeistä alkaen. Samanmoinen tilanne ikäänkuin näillä tv- pareilla,paitsi että meillä ei ole ollut terapeutteja tukena! Sillä niitä olisi kyllä tarvittu tuollaisessa alussa, ja vallankin, kun mukana oli lapsia, paljon lapsia. Vähän eri tulla 1-2 lapsen perheeseen, kuin valmiiseen suurperheeseen. Tästä olen kyllä usein hattua nostanut miehelle, tyhmänrohkea hänkin, kuten minäkin. Taas yhdistävä piirre :)
Kyllä minä usein Jumalaani kiitän tästä ihmisestä, vaikka läpi Helvetin olemmekin tarponeet, yhdessä ja erikseen. On tämä sen arvoista, tämä, mihin olemme tulleet, millaiseksi olemme kasvaneet.
Eilen sanoin miehelleni, että me ei varmaan koskaan olla ihan selvillä toisistamme, ja aina meissä molemmissa tulee olemaan liikkuvia osia, joita toinen ei osaa edes arvata odottaa. Sellainen stabiilius puuttuu, me elämme, me liikumme ja värähtelemme. Ja olemme näin yhdessä.
Ensitreffit alttarilla- parit ovat toki tehneet päätöksensä jo aikaa sitten, ennekuin tämä sarja edes näkyi telkkarista. Mutta kuusi viikkoako se nyt oli, jonka jälkeen päätettävä jatkot. HUH huh sanon minä,se on lyhyt aika. Mutta parhaan intuition mukaan toivon heidän menneen. Ja halusin tällä sepustuksella vain kertoa, että ikäänkuin tiedän mitä he ovat käyneet läpi. Täysin vierashan tuo minunkin rakas on minulle ollut, siinä kohtaa kun aloitimme yhteiselämän. Vuosien aikana oppinut ihmisestä. Jos olisin tiennyt kaiken heti, olisin ehkä jättänyt leikin siihen- ja toki jätimme leikin sikseen monta kertaa tässä vuosien aikana, on ollut vaikeita hetkiä.
Sitoutuminen. Ei se ole vain sana, että olen sitoutunut sinuun. Tämänkin minun piti oppia vasta vanhoilla päivilläni. Kyllä se on päätös, suuri päätös olla siinä, taistella yhdessä, pysyä, rakastaa. Se on niin iso juttu, että minullakin, vaikka muka niin paljon elämästä tiedän , se oli eka kerta kun se oli todellisen totta, se sitoutuminen. Ja se tuntui. Tuntui ihan hullun hurjalle, kyllä sen silloin tiesi, että nyt se vasta tapahtui. Vaivaiset 6,5 vuotta sen jälkeen, kun olimme aloittaneet yhteiselämän. Ja vaikka on monta meitä yhdistävää juttua tässä tapahtunutkin, hyviä ja huonoja. Ja minä olen se, joka syytti toista siitä, ettei ole sitoutunut. Olen nolo, kyllä.
Onhan tämäkin tapa elää. En minä tätä suunnitellut, mut tämä on elämää, ja sitä eletään, mitä eteen tulee.
Nyt kiitän täältä ajatuksieni voimalla koko maailmankaikkeutta, että laittoi meidät samaan karuselliin, laittoi ihan tajuttomat vauhdit meille, niin että meillä kesti monta vuotta selvitä siitä. Ja kiitos tästä tilaisuudesta oppia itsestäni näin paljon, oppia ja kasvaa tämä ihmisen rinnalla. Mun aviomiehen.
Kommentit
Lähetä kommentti