Mitä osaisin sanoa ja kertoa sinulle, joka kysyt, mitä tapahtui?
Miten osaisin kuvailla kaikkea sitä, mitä minussa tapahtui taas, sadannen kerran. Niin tuttua, ja niin outoa samalla kertaa. Tuttua, ja niin sairasta. Olen tottunut siihen, turtunut, näinhän tämä aina menee.
Tuli helmikupista vastaan tummanpuhuva, pahaenteinen helmi. Koska se tuli käteeni , pujotin sen nauhaan, koska niin sen varmaan piti mennä, koska se luokseni tuli. Siinä se näytti valtansa ja voimansa, kuinka pystyi mustaamaan ja tummentamaan sävyt ympärillään.
Se oli yksi tarkoituksellinen kohta elämässä, jota olen yrittänyt kiertää, niin monesti, monesti, etten edes laskea osaa.
Sen helmen langettama kirous on ollut joskus maailmoja ja maatani ravisteleva kokemus, joskus vain törmäys joka toki sattuu, mutta siitä selviää ajattelemalla, että olimpa minä nyt hölmö, olimpa minä nyt huolimaton, kun näin taas kävi. Ja samalla ihmetellä, kuinka se voikaan olla niin, että taas kävi näin??!! PITI olla jo ohjakset kunnossa ja oikeampaan suuntaan menossa, ja silti...
Pettymys. Pettymys törmäykseen, pettymys siihen ,ettei ohjaaja osaakkaan vaikka lupasi osata. Luotin, että hän osaisi jo paremmin, nämä törmäilyt kun ei tunnu kivoille.
Sattuu. Se kohta minussa, jossa pitäisi asua luottamus, on saanut liikaa kolhuja.
Ja silti, se onkin minun virheeni, etten voi luottaa.
Ja sekin, että luotan liikaa, ja uskon liikaa. Uskon aina asioiden kääntyvän parhain päin.
Mutta nyt pitäisi osata jatkaa, eikä tuijottaa sitä tummana väijyvää helmeä. Siihenhän se kuuluu, siihen sen nyt piti taas tulla, ties monennenko kerran.
Tiedätkö, että tässä elämässä et voi aina tehdä kuten haluat. Minäkin haluaisin vain ohittaa tuon, henkäillä syvään, ja keksiä ratkaisua.
Nyt minun raskas velvollisuus on olla tekemättä ,juuri tuota.
Päivä yksi. En halua romahtaa vielä tänään. Vielä on monta päivää jäljellä, kunnes taas löydän kirkkaan ja loistavan helmen, joka saa taas uskomaan ja luottamaan elämään.
Miten osaisin kuvailla kaikkea sitä, mitä minussa tapahtui taas, sadannen kerran. Niin tuttua, ja niin outoa samalla kertaa. Tuttua, ja niin sairasta. Olen tottunut siihen, turtunut, näinhän tämä aina menee.
Tuli helmikupista vastaan tummanpuhuva, pahaenteinen helmi. Koska se tuli käteeni , pujotin sen nauhaan, koska niin sen varmaan piti mennä, koska se luokseni tuli. Siinä se näytti valtansa ja voimansa, kuinka pystyi mustaamaan ja tummentamaan sävyt ympärillään.
Se oli yksi tarkoituksellinen kohta elämässä, jota olen yrittänyt kiertää, niin monesti, monesti, etten edes laskea osaa.
Sen helmen langettama kirous on ollut joskus maailmoja ja maatani ravisteleva kokemus, joskus vain törmäys joka toki sattuu, mutta siitä selviää ajattelemalla, että olimpa minä nyt hölmö, olimpa minä nyt huolimaton, kun näin taas kävi. Ja samalla ihmetellä, kuinka se voikaan olla niin, että taas kävi näin??!! PITI olla jo ohjakset kunnossa ja oikeampaan suuntaan menossa, ja silti...
Pettymys. Pettymys törmäykseen, pettymys siihen ,ettei ohjaaja osaakkaan vaikka lupasi osata. Luotin, että hän osaisi jo paremmin, nämä törmäilyt kun ei tunnu kivoille.
Sattuu. Se kohta minussa, jossa pitäisi asua luottamus, on saanut liikaa kolhuja.
Ja silti, se onkin minun virheeni, etten voi luottaa.
Ja sekin, että luotan liikaa, ja uskon liikaa. Uskon aina asioiden kääntyvän parhain päin.
Mutta nyt pitäisi osata jatkaa, eikä tuijottaa sitä tummana väijyvää helmeä. Siihenhän se kuuluu, siihen sen nyt piti taas tulla, ties monennenko kerran.
Tiedätkö, että tässä elämässä et voi aina tehdä kuten haluat. Minäkin haluaisin vain ohittaa tuon, henkäillä syvään, ja keksiä ratkaisua.
Nyt minun raskas velvollisuus on olla tekemättä ,juuri tuota.
Päivä yksi. En halua romahtaa vielä tänään. Vielä on monta päivää jäljellä, kunnes taas löydän kirkkaan ja loistavan helmen, joka saa taas uskomaan ja luottamaan elämään.
Kommentit
Lähetä kommentti