Heissan hopsan, pääsimpä totetuttamaan eilistä ajatustani rauhallisesta bloggaushetkestä. No ei ehkä niin idyllinen kuin ajattelin- eilinen meni ohi ihan sillä, että olin jo niin väsynyt automatkasta, riitelystä esikoisen kanssa, yhdestä kyläreissusta,kauppareissusta ja kun lopulta pääsimme tänne lapsi numero kolmosen kotiin, minä ja kaksi nuorinta, niin en jaksanut seurustelun ja pojan tyttikseen tutustelun jälkeen enää kirjoittaa. Joten kun aamumme alkoi noin seitsemältä, kellokin muistutti vielä 7.20, ja kaiken aamuhässäköinnin ja aamupalojen väsäilyn jälkeen vieraassa paikassa, tilanne on niin että olen juonut pannullisen kahvia yksin, koska poika tyttiksineen eivät ehtineet nousta ajoissa, pääsen viimein kirjoittamaan. Siispä näin:
Tervehdys Kangasalta!
Täälläkin minua hellii ikkunasta avautuva kaunis maisema. Puita niinikään ja kaunista valkoista lunta. Tykkään. Niin tykkäsi poikakin viime kesänä, kun kävimme tämän asunnon katsomassa.Lunta ei tosin silloin ollut :) Olen surrut omassa kodissa kilpaa ikkunasta näkyvän kauneuden kanssa sitä, mitä menetän, jos jätän sen asunnon. Minun kodista on oltava nätit maisemat, ainakin siitä pääikkunasta, josta eniten ulos katselen. Suren oikeasti sitä, että menetän kauniit maisemat, mutta toisaalta, aika aikaansa kutakin. Olihan tuo ehkä mahdoton unelma,tai sanoisinko sen juuri niillä sanoilla,jotka sitten väänneltiin väärään muotoon "tais tää ollakin mahdoton unelma" .Puhuin talosta, upeasta talosta jossa asumme nyt, mutta jossa on sellaisia juttuja "riesana", joita en itse jaksa/viitsi/halua hoitaa. Minä en ole omaakotitalo-asuja, vaan mukavuudenhaluinen...tässä elämätilanteessa voisin jopa asua kerrostalossa. Oma piha on niin kauan kiva, kun siinä kukkii ja näyttää kivalle, mutta minulle luontaista ei ole myöskään hoitaa kukkia, pihaa jne, joten miksi ottaa sellaisia riesakseen. Vai olisiko asia ajateltava haasteena elämässä? Että minun on tultava pois absoluuttiselta mukavuusalueeltani, opeteltava jotain uutta, joka tottakai alkuun tuntuu epämieluisalle ja tympeälle, raskaallekin...En tiedä, asia on pohdinnan alla.
Samaan aikaan katselen koteja Tampereelta. Jotta asia ei olisi liian helppo, on vain kolme asuinaluetta jonne voimme palata. Niin, palata. Sinne missä on lasten juuret. Juuret!!!
Niin, olin vähän tyhmä kun tein sen,enkä tajunnut tätä. Vaikka minun juuret ovatkin Päijät-Hämeessä, niin lapseni ovat paljasjalkaisia Tamperelaisia, ja heidän juurensa ovat syvällä Mansen uumenissa. Vaikkei meidän Mansen- kotimme ole olleetkaan näin hulppeita kuin tämä nykyinen, niin ne ovat olleet kumminkin heidän juurilla. Olinhan itsekin juurtunut moro-kulttuuriin 15 vuotta asuttuani. Mutta oli tapahtumia x,ja tapahtumia y, ja vielä z kaupan päälle, ja paljon öötä matkalla, jolloin minun kompassi sekosi.Päädyimme Lahteen. Luulin että siellä on meidän kaikkien paikka. Minun paikka ehkä, mutta lapset...
Minuahan arvostellaankin oikeastaan tästä taipumuksesta, tehdä kuin ajattelen lapsille olevan mukavinta ja parastakin. Joskus sekin kompassi kumminkin eksyy ja tulee tehtyä juttuja, jotka eivät kunnioita näitä arvoja. Tai on tullut sopeuduttua olosuhteisiin, joihin ei pitäisi, koska oma kompassi ei ole kertonut riittävän vahvasti oikeaa suuntaa. Myöskin se,että yksin kulkeminen on jo kuulostanutkin liian tuskaiselle. Juuri nyt nautin siitä, että joku kummallinen kuori alkaa murentua minusta kerros kerrokselta, ja alta rupeaa paljastumaan se, jota minäksi kutsutaan. Ihan puhtaana, sellaisena kuin se alunperin on ollutkin.
Mutta talvilomamme jatkuu sillä viisiin, että jätän loputkin lapset tänne, ja ajelen kotiin Ipanan kanssa. Siellä meillä on pari rentoa yhteistä päivää. Ei tarvitse kuulla kertaakaan valitusta toisen lapsen kanssa riitelystä, tai toi sitä toi tätä jne Vakuutan, aion nauttia siitä ;)
Hyvää Talvilomaa sullekin!!
Tervehdys Kangasalta!
Täälläkin minua hellii ikkunasta avautuva kaunis maisema. Puita niinikään ja kaunista valkoista lunta. Tykkään. Niin tykkäsi poikakin viime kesänä, kun kävimme tämän asunnon katsomassa.Lunta ei tosin silloin ollut :) Olen surrut omassa kodissa kilpaa ikkunasta näkyvän kauneuden kanssa sitä, mitä menetän, jos jätän sen asunnon. Minun kodista on oltava nätit maisemat, ainakin siitä pääikkunasta, josta eniten ulos katselen. Suren oikeasti sitä, että menetän kauniit maisemat, mutta toisaalta, aika aikaansa kutakin. Olihan tuo ehkä mahdoton unelma,tai sanoisinko sen juuri niillä sanoilla,jotka sitten väänneltiin väärään muotoon "tais tää ollakin mahdoton unelma" .Puhuin talosta, upeasta talosta jossa asumme nyt, mutta jossa on sellaisia juttuja "riesana", joita en itse jaksa/viitsi/halua hoitaa. Minä en ole omaakotitalo-asuja, vaan mukavuudenhaluinen...tässä elämätilanteessa voisin jopa asua kerrostalossa. Oma piha on niin kauan kiva, kun siinä kukkii ja näyttää kivalle, mutta minulle luontaista ei ole myöskään hoitaa kukkia, pihaa jne, joten miksi ottaa sellaisia riesakseen. Vai olisiko asia ajateltava haasteena elämässä? Että minun on tultava pois absoluuttiselta mukavuusalueeltani, opeteltava jotain uutta, joka tottakai alkuun tuntuu epämieluisalle ja tympeälle, raskaallekin...En tiedä, asia on pohdinnan alla.
Samaan aikaan katselen koteja Tampereelta. Jotta asia ei olisi liian helppo, on vain kolme asuinaluetta jonne voimme palata. Niin, palata. Sinne missä on lasten juuret. Juuret!!!
Niin, olin vähän tyhmä kun tein sen,enkä tajunnut tätä. Vaikka minun juuret ovatkin Päijät-Hämeessä, niin lapseni ovat paljasjalkaisia Tamperelaisia, ja heidän juurensa ovat syvällä Mansen uumenissa. Vaikkei meidän Mansen- kotimme ole olleetkaan näin hulppeita kuin tämä nykyinen, niin ne ovat olleet kumminkin heidän juurilla. Olinhan itsekin juurtunut moro-kulttuuriin 15 vuotta asuttuani. Mutta oli tapahtumia x,ja tapahtumia y, ja vielä z kaupan päälle, ja paljon öötä matkalla, jolloin minun kompassi sekosi.Päädyimme Lahteen. Luulin että siellä on meidän kaikkien paikka. Minun paikka ehkä, mutta lapset...
Minuahan arvostellaankin oikeastaan tästä taipumuksesta, tehdä kuin ajattelen lapsille olevan mukavinta ja parastakin. Joskus sekin kompassi kumminkin eksyy ja tulee tehtyä juttuja, jotka eivät kunnioita näitä arvoja. Tai on tullut sopeuduttua olosuhteisiin, joihin ei pitäisi, koska oma kompassi ei ole kertonut riittävän vahvasti oikeaa suuntaa. Myöskin se,että yksin kulkeminen on jo kuulostanutkin liian tuskaiselle. Juuri nyt nautin siitä, että joku kummallinen kuori alkaa murentua minusta kerros kerrokselta, ja alta rupeaa paljastumaan se, jota minäksi kutsutaan. Ihan puhtaana, sellaisena kuin se alunperin on ollutkin.
Mutta talvilomamme jatkuu sillä viisiin, että jätän loputkin lapset tänne, ja ajelen kotiin Ipanan kanssa. Siellä meillä on pari rentoa yhteistä päivää. Ei tarvitse kuulla kertaakaan valitusta toisen lapsen kanssa riitelystä, tai toi sitä toi tätä jne Vakuutan, aion nauttia siitä ;)
Hyvää Talvilomaa sullekin!!
Kommentit
Lähetä kommentti