taikka kuolleiden muistopäivä,sellaisella nimellä minä opin muistamaan tämän muistopäivän.
Kävimme eilen mummolassa ja illan ohjelmaan kuului haudoilla käynti.
Jostain syystä, ehkäpä muualla olleesta Halloween- hömpötyksestä aktivoituneina, pienimmät lapset olivat tämän viikon ja jo viime viikolla pohtineet paljon kuolemaan liittyviä asioita. Ei mitenkään perinteiseltä kantilta, eli että kuollaan ja laitetaan hautaan ja sitten itketään hirveästi. Se osuus toki on, mutta vain osana. No,pikku pojat sitten pohtivat sitä,että kun kuolemme niin joudummeko olla ihan yksin taivaassa. Ja että voivatko he syntyä uudelleen minun lapsikseni,ja kuopus sitten esitti pyynnön, jos hän voisi sitten syntyä ekana.Muksu on siis 4v. He eivät puheissaan keskittyneet ollenkaan siihen suruun, vaan miettivät mitä sitten tapahtuu.
Eilen kävimme siis hautausmaalla. Lapset eivät juurikaan ole käyneet hautausmailla, joten reissu oli aika jännä. Kohteena oli äidin äidin sekä isän äidin ja -isän haudat. Äidin äidin haudassa on myös omassa uurnassaan se pikkuveli, joka olisi nyt 11-vuotias. Nimeä, tai muutakaan merkkiä en koskaan saanut siihen laitettua, mutta tieto siitä riittää.
Haudat olivat pääosin valaistuja kynttilälyhdyin ja talvikukkia oli kivien edessä.Tunnelma hautausmaalla oli levollinen,ja lapsetkin olivat siellä todella nätisti.
Olen onnekas, sillä en ole joutunut jättämään maanpäällisiä hyvästejä kovin monelle tuntemalleni ,minun läheiselle henkilölle. Pääosassa ovat olleet nämä minun mummot ja pappa, ja kaukaisempia setiä. Sikäli hyvä, koska se nyt ei varsinaisesti ole elämän kohokohtia menettää tästä elämästä rakkaita ihmisiä, joiden kanssa haluaisi elämän vain jatkuvan ja jatkuvan.
Keskustelimme kappelista pienten kanssa, ja siitä mitä siellä tehdään. Miksi vainajat pitää siunata, kysyttiin. Se on ikäänkuin hyvän matkan toivotus, sieluille kehotus nousta omaan valoonsa, sinne taivaisiin, jonne saavat mennä huilaamaan raskaan elämän jälkeen. Pienimmäinen kysyi, onko hän menettänyt ketään läheistä. Minusta oli kauhean liikuttavaa tämä kysymys, miten hän miettii päässään asioita. Ei sinulta ole, onneksi, vastasin. Miettivä ilme kasvoillaan ja hiljaisuuden vallitessa,astelimme poispäin hautuumaalta.
Kynttilät oli viety ja ajatuksia ajateltu hautojen ääressä. Lähinnä sitä mietin itse, millaisia ihmisiä he olivat ja kuinka lämpimiä minua kohtaan, hyviä muistoja. Sitä, miten olen pärjännyt sen jälkeen kun äidin äitini meni toiseen maailmaan, eikä ollut täällä minun turvana. Monta muistoa leijaili mieleeni siinä, ja toki mietin pientä poikaanikin siellä isomummonsa kainalossa. Että millainen olisi Casper tänään, saman näköinen kuin Milo, koska silloin syntyessään muistutti isoaveljeään. Niin siinä käy, että kaikki rakkaat eivät aina saa syntyä, eikä kaikkia rakkaita saa pitää ikuisesti- tai ainakaan niin kauaa kuin itse eläisi seuranaan.
Onneksi tämä äidin äitini saapui sitten antamaan maailman parhaan lohdutuksen. Hän tuli kertomaan minulle kädestä pitäen sen, mikä juttu se kuolema oikein on. Sen tarinan voit käydä lukemassa Toivon Tähden blogistani, jos haluat. Senkin jälkeen vielä joskus, kun turhauduin elämän vaikeisiin kysymyksiin, paruin suoraa huutoa ja silmät punaisina mummoa, miksi jätit minut raakileen tänne, opetus oli kesken. Se on jännää, miten isovanhemmiltaan saa ihan erilaisia eväitä elämään, kuin omilta vanhemmiltaan. Usein se kaikki on syvempää, sillä isovanhempien ei tarvitse niin keskittyä siihen kasvatukseen, vaan voivat ammentaa muita elämäntaitoja lapsenlapsille.
En tykkää Halloween hölmöilystä, minulle on vainajien taikka kuolleiden muistopäivä, joka tarkoittaa juuri sitä ittiään. Ei tarvi pelotella muita kuolemaan liittyvillä jutuilla, ei ole mitään karkki tai kepponen juttuja.Itse en tunnista näitä ollenkaan omikseni. En suoraan sanoen ymmärrä sitä, mitä kivaa on pukeutua luurangoksi tai maalata verta naamaansa ym. Joillekin se kuolema on todella tarkoittanut verisiä jälkiä kehossaan ja paljon pelkoa ja kauhua. Niden kautta ei minusta kannata lähestyä kuolleiden muistelua. Mutta minä olenkin vain minä, ja ajattelen monista jutuista omanlaisesti. Ja kirjoitan ne omanlaisesti, koska mä voin :)
Nyt tuli hirveän haikea olo, ja kyyneleet pyrkii silmiin, tiedän että he ovat nyt tässä ja lähelläni, tulivat kun ajattelin. Kiitos siitä. Hyvää jatkoa teille henkimaailmaanne, ja pidetään yhteyttä!!
Kävimme eilen mummolassa ja illan ohjelmaan kuului haudoilla käynti.
Jostain syystä, ehkäpä muualla olleesta Halloween- hömpötyksestä aktivoituneina, pienimmät lapset olivat tämän viikon ja jo viime viikolla pohtineet paljon kuolemaan liittyviä asioita. Ei mitenkään perinteiseltä kantilta, eli että kuollaan ja laitetaan hautaan ja sitten itketään hirveästi. Se osuus toki on, mutta vain osana. No,pikku pojat sitten pohtivat sitä,että kun kuolemme niin joudummeko olla ihan yksin taivaassa. Ja että voivatko he syntyä uudelleen minun lapsikseni,ja kuopus sitten esitti pyynnön, jos hän voisi sitten syntyä ekana.Muksu on siis 4v. He eivät puheissaan keskittyneet ollenkaan siihen suruun, vaan miettivät mitä sitten tapahtuu.
Eilen kävimme siis hautausmaalla. Lapset eivät juurikaan ole käyneet hautausmailla, joten reissu oli aika jännä. Kohteena oli äidin äidin sekä isän äidin ja -isän haudat. Äidin äidin haudassa on myös omassa uurnassaan se pikkuveli, joka olisi nyt 11-vuotias. Nimeä, tai muutakaan merkkiä en koskaan saanut siihen laitettua, mutta tieto siitä riittää.
Haudat olivat pääosin valaistuja kynttilälyhdyin ja talvikukkia oli kivien edessä.Tunnelma hautausmaalla oli levollinen,ja lapsetkin olivat siellä todella nätisti.
Olen onnekas, sillä en ole joutunut jättämään maanpäällisiä hyvästejä kovin monelle tuntemalleni ,minun läheiselle henkilölle. Pääosassa ovat olleet nämä minun mummot ja pappa, ja kaukaisempia setiä. Sikäli hyvä, koska se nyt ei varsinaisesti ole elämän kohokohtia menettää tästä elämästä rakkaita ihmisiä, joiden kanssa haluaisi elämän vain jatkuvan ja jatkuvan.
Keskustelimme kappelista pienten kanssa, ja siitä mitä siellä tehdään. Miksi vainajat pitää siunata, kysyttiin. Se on ikäänkuin hyvän matkan toivotus, sieluille kehotus nousta omaan valoonsa, sinne taivaisiin, jonne saavat mennä huilaamaan raskaan elämän jälkeen. Pienimmäinen kysyi, onko hän menettänyt ketään läheistä. Minusta oli kauhean liikuttavaa tämä kysymys, miten hän miettii päässään asioita. Ei sinulta ole, onneksi, vastasin. Miettivä ilme kasvoillaan ja hiljaisuuden vallitessa,astelimme poispäin hautuumaalta.
Kynttilät oli viety ja ajatuksia ajateltu hautojen ääressä. Lähinnä sitä mietin itse, millaisia ihmisiä he olivat ja kuinka lämpimiä minua kohtaan, hyviä muistoja. Sitä, miten olen pärjännyt sen jälkeen kun äidin äitini meni toiseen maailmaan, eikä ollut täällä minun turvana. Monta muistoa leijaili mieleeni siinä, ja toki mietin pientä poikaanikin siellä isomummonsa kainalossa. Että millainen olisi Casper tänään, saman näköinen kuin Milo, koska silloin syntyessään muistutti isoaveljeään. Niin siinä käy, että kaikki rakkaat eivät aina saa syntyä, eikä kaikkia rakkaita saa pitää ikuisesti- tai ainakaan niin kauaa kuin itse eläisi seuranaan.
Onneksi tämä äidin äitini saapui sitten antamaan maailman parhaan lohdutuksen. Hän tuli kertomaan minulle kädestä pitäen sen, mikä juttu se kuolema oikein on. Sen tarinan voit käydä lukemassa Toivon Tähden blogistani, jos haluat. Senkin jälkeen vielä joskus, kun turhauduin elämän vaikeisiin kysymyksiin, paruin suoraa huutoa ja silmät punaisina mummoa, miksi jätit minut raakileen tänne, opetus oli kesken. Se on jännää, miten isovanhemmiltaan saa ihan erilaisia eväitä elämään, kuin omilta vanhemmiltaan. Usein se kaikki on syvempää, sillä isovanhempien ei tarvitse niin keskittyä siihen kasvatukseen, vaan voivat ammentaa muita elämäntaitoja lapsenlapsille.
En tykkää Halloween hölmöilystä, minulle on vainajien taikka kuolleiden muistopäivä, joka tarkoittaa juuri sitä ittiään. Ei tarvi pelotella muita kuolemaan liittyvillä jutuilla, ei ole mitään karkki tai kepponen juttuja.Itse en tunnista näitä ollenkaan omikseni. En suoraan sanoen ymmärrä sitä, mitä kivaa on pukeutua luurangoksi tai maalata verta naamaansa ym. Joillekin se kuolema on todella tarkoittanut verisiä jälkiä kehossaan ja paljon pelkoa ja kauhua. Niden kautta ei minusta kannata lähestyä kuolleiden muistelua. Mutta minä olenkin vain minä, ja ajattelen monista jutuista omanlaisesti. Ja kirjoitan ne omanlaisesti, koska mä voin :)
Nyt tuli hirveän haikea olo, ja kyyneleet pyrkii silmiin, tiedän että he ovat nyt tässä ja lähelläni, tulivat kun ajattelin. Kiitos siitä. Hyvää jatkoa teille henkimaailmaanne, ja pidetään yhteyttä!!
Kommentit
Lähetä kommentti