Ja ihan niinku muutki,mie oon pikkasen poikki... niin lauloi Tuiskun Antti Peto on Irti-biisissä. Tosin minä en oo menossa bailaamaan, mutta oon muuten vaan poikki.
Tänään seisoin klo 13.30 Mukkulan koulun edessä, ja odotin meidän ihanaa sosiaalityöntekijää tuekseni palaveriin koululle.Ajattelin, että tässä on tämän viikon viimeinen rutistua. Olin hiukan pökertyneessä olossa jo valmiiksi, mutta ajattelin että eihän minulla nyt oikein ole kuin läsnäolijan rooli, ja kunhan nyt vain hyväksyn suunnitelmat jne. Niin vähän tiesin...
Tapasimme opettajan, koulupsykan, erityisopen ja terkan voimin. Voin sanoa, että Luojalle kiitos tästä päivästä, sillä palaverin kulkiessa eteenpäin, siihen saatiin liitettyä juuri oikeita asianosaisia ja palasia kyytiin, niin että vaikka levähdinkin henkisesti kesken palaveria ajatellessani lapsen hukkaan mennyttä viime kouluvuotta, niin lopuksi näppiin jäi hyvä suunnitelma, ja asianosaiset oli ohjelmoitu toimittamaan omaa palastaan siinä prosessissa, josta tulisi hyötyä MINUN lapselle.
Tämä viikko on ollut ihan helvetillistä mättöä, etten sanoisi. Kun loppu viikko tykitettiin käyntejä ja palavereja kahden kappaleen päivätahtia, niin tämän mamman voimat kyllä on nyt sitten käytetty loppuun. Kaikkea toimintaa on kruunannut oireilu, jonka sitten alan pikku hiljaa uskoa paniikki/ahdistuneisuushäiriöksi. Tein siitä eräänä päivänä jopa videon, mutta jostain kumman syystä videon loppupuolella äänet hävisi, joten tuskin tulen sitä versiota You Tubeen edes lataamaan. Harmittaa, sillä sekin oli ihan spontaanisti aloitettu tarina, ja siihen tuli juteltua monia tärkeitä juttuja ja kokemuksia tästä häiriöstä omalla kohdalla, mutta ei voi nyt mitään. Joka tapauksessa kuusi päivää putkeen jatkunut oireilu vei mehut jossei ne olleet jo loppuun puristettu tapaamisten jälkeen.
Tulin puoli tuntia sitten kotiin. Äiti ja isä olivat käyneet täällä sillä välillä, ja jättivät onneksi terveisiksi minullekin porkkanapiirakkaa, jota sain nautiskella kahvin kera, samalla kun päätin oksentaa tämän kaiken perjantain viimeiseksi niitiksi tänne.
Meillä meni lopulta vähän yli kolmeen, kun väännettiin asioita ja jos en ole jo tarpeeksi kiittänyt, niin todella kiitän meidän omaa sosiaalityöntekijää kaikesta avusta. Kyllä on vanhempi pieni olento, kun joutuu sellaisenkin koneiston kuin koulu, hammasrattaisiin pyörimään. Ja vallankin jos sinulla on se erityistä tukea ja apua tarvitseva/vaativa lapsi, jonka edesottamuksista saat lukea päivittäin Wilmasta, ja vaikka kuinka itse yrität, mikään ei etene, eikä kukaan tee mitään. Mutta hurraa!!, nykyinen opettaja oli heti paikalla muurahaispeppuni nähtyään sännännyt arkistoon ja KAPPAS kun sieltä löytyikin jo Tampereella tehdyt paperit erityisentuen tarpeesta. Niitä ei koko viime lukuvuoden aikana "ollut" missään, minun puheita ei noteerattu ja mitään apua emme saaneet. Ainoa kiitos tuli perheen aikuisten selkänahasta, joka olikin käsittelyn jäljiltä lievästi ilmaistuna "hellänä". Joten nyt kun on kuukausi kulunut syyslukukautta, tuli uusi opettaja kuvioon, joka on asialleen vihkiytynyt henkilö ja joka tekee ja näkee oppilaissaan muutakin kuin oppilaan, jonka perusopetuksesta hän vastaa, niin nyt vasta alkoi tapahtua! Nämä havainnot ja kaikki se mitä me vielä palaverin jälkeen epävirallisesti puhuimme opetuksen tilanteesta, ovat kaikki niin surkee. Korostuu oikeiden kontaktien olemassaolo ja nyt meillä tuntuu olevan sellainen salainen ase, jolla rupeamme saamaan apuja.
Parin tunnin päästä lapset menevät ensimäiseen yökylään tukiperheeseen!
Meillä on sellainenkin upea asia tukenamme, ja monta muuta juttua, joiden olemassaolosta olen syvästi kiitollinen. Meille Lahti on ollut erittäin suotuisa kokemus. Kiitos siitä!
Viikonlopuksi on buukattu jos vaikka millaista häppeningiä, mutta en mieti niitä nyt, vaan keskityn siihen, että lepään illan. Nautin Vain Elämää- ohjelmasta ja hiljaisuudesta.
Tänä iltana meidän pitääkin mahtua yhdelle sohvalle, koska mies raahasi vapaapäivänsä puhteiksi myynnissä olevan kulmasohvan alakertaan. Joutaahan se siellä olla jos ei sitä kukaan ostaa halua. Minä kyllästyin siihen niin täydellisesti, ja kuten yleensä kaikki toiveeni, mies toteutti tämänkin.
Oikeen ihanaa viikonloppua itse kullekin, ja
Tänään seisoin klo 13.30 Mukkulan koulun edessä, ja odotin meidän ihanaa sosiaalityöntekijää tuekseni palaveriin koululle.Ajattelin, että tässä on tämän viikon viimeinen rutistua. Olin hiukan pökertyneessä olossa jo valmiiksi, mutta ajattelin että eihän minulla nyt oikein ole kuin läsnäolijan rooli, ja kunhan nyt vain hyväksyn suunnitelmat jne. Niin vähän tiesin...
Tapasimme opettajan, koulupsykan, erityisopen ja terkan voimin. Voin sanoa, että Luojalle kiitos tästä päivästä, sillä palaverin kulkiessa eteenpäin, siihen saatiin liitettyä juuri oikeita asianosaisia ja palasia kyytiin, niin että vaikka levähdinkin henkisesti kesken palaveria ajatellessani lapsen hukkaan mennyttä viime kouluvuotta, niin lopuksi näppiin jäi hyvä suunnitelma, ja asianosaiset oli ohjelmoitu toimittamaan omaa palastaan siinä prosessissa, josta tulisi hyötyä MINUN lapselle.
Tämä viikko on ollut ihan helvetillistä mättöä, etten sanoisi. Kun loppu viikko tykitettiin käyntejä ja palavereja kahden kappaleen päivätahtia, niin tämän mamman voimat kyllä on nyt sitten käytetty loppuun. Kaikkea toimintaa on kruunannut oireilu, jonka sitten alan pikku hiljaa uskoa paniikki/ahdistuneisuushäiriöksi. Tein siitä eräänä päivänä jopa videon, mutta jostain kumman syystä videon loppupuolella äänet hävisi, joten tuskin tulen sitä versiota You Tubeen edes lataamaan. Harmittaa, sillä sekin oli ihan spontaanisti aloitettu tarina, ja siihen tuli juteltua monia tärkeitä juttuja ja kokemuksia tästä häiriöstä omalla kohdalla, mutta ei voi nyt mitään. Joka tapauksessa kuusi päivää putkeen jatkunut oireilu vei mehut jossei ne olleet jo loppuun puristettu tapaamisten jälkeen.
Tulin puoli tuntia sitten kotiin. Äiti ja isä olivat käyneet täällä sillä välillä, ja jättivät onneksi terveisiksi minullekin porkkanapiirakkaa, jota sain nautiskella kahvin kera, samalla kun päätin oksentaa tämän kaiken perjantain viimeiseksi niitiksi tänne.
Meillä meni lopulta vähän yli kolmeen, kun väännettiin asioita ja jos en ole jo tarpeeksi kiittänyt, niin todella kiitän meidän omaa sosiaalityöntekijää kaikesta avusta. Kyllä on vanhempi pieni olento, kun joutuu sellaisenkin koneiston kuin koulu, hammasrattaisiin pyörimään. Ja vallankin jos sinulla on se erityistä tukea ja apua tarvitseva/vaativa lapsi, jonka edesottamuksista saat lukea päivittäin Wilmasta, ja vaikka kuinka itse yrität, mikään ei etene, eikä kukaan tee mitään. Mutta hurraa!!, nykyinen opettaja oli heti paikalla muurahaispeppuni nähtyään sännännyt arkistoon ja KAPPAS kun sieltä löytyikin jo Tampereella tehdyt paperit erityisentuen tarpeesta. Niitä ei koko viime lukuvuoden aikana "ollut" missään, minun puheita ei noteerattu ja mitään apua emme saaneet. Ainoa kiitos tuli perheen aikuisten selkänahasta, joka olikin käsittelyn jäljiltä lievästi ilmaistuna "hellänä". Joten nyt kun on kuukausi kulunut syyslukukautta, tuli uusi opettaja kuvioon, joka on asialleen vihkiytynyt henkilö ja joka tekee ja näkee oppilaissaan muutakin kuin oppilaan, jonka perusopetuksesta hän vastaa, niin nyt vasta alkoi tapahtua! Nämä havainnot ja kaikki se mitä me vielä palaverin jälkeen epävirallisesti puhuimme opetuksen tilanteesta, ovat kaikki niin surkee. Korostuu oikeiden kontaktien olemassaolo ja nyt meillä tuntuu olevan sellainen salainen ase, jolla rupeamme saamaan apuja.
Lahti on toiseksi huonoin kunta erityisopetusta tarvitsevalle lapselle.
ja silti Lahti on ensimäinen asuinpaikkamme, jossa ammatillinen ja viranomaistukiverkosto ON.
Meillä on sellainenkin upea asia tukenamme, ja monta muuta juttua, joiden olemassaolosta olen syvästi kiitollinen. Meille Lahti on ollut erittäin suotuisa kokemus. Kiitos siitä!
Viikonlopuksi on buukattu jos vaikka millaista häppeningiä, mutta en mieti niitä nyt, vaan keskityn siihen, että lepään illan. Nautin Vain Elämää- ohjelmasta ja hiljaisuudesta.
Tänä iltana meidän pitääkin mahtua yhdelle sohvalle, koska mies raahasi vapaapäivänsä puhteiksi myynnissä olevan kulmasohvan alakertaan. Joutaahan se siellä olla jos ei sitä kukaan ostaa halua. Minä kyllästyin siihen niin täydellisesti, ja kuten yleensä kaikki toiveeni, mies toteutti tämänkin.
Oikeen ihanaa viikonloppua itse kullekin, ja
muistakaa levätä, herran tähden!!!!
MYYDÄÄN!!!!!
Kommentit
Lähetä kommentti