Huomenta uuteen viikkoon!

Viikonloppu meni mitenkuten, tuntui että olen tulossa kipeäksi, mutta kuumemittari ei värähtänytkään. Olo oli tosiaan sellainen, että koko kroppaa kivisti, päätä särki, henkeä painoi eli siis rinnan päällä tuntui painoa ja välillä huippasi ja kasvoja nipisteli. Pientä yskähtelyä esiintyi, joka tuntui sellaiselle "hengen selvittelylle",eli ei varsinaiselle yskälle, mutta tunne että pitäisi ilmateitä availla.

Sairastetun keuhkoveritulpan jälkeen kaikki tällaiset oireet ovat tosi hermostuttavia ja pelottavia.
Yritin sitten tulkita niitä kaikkia siinä, onko sairaudesta, onko mahdolisesti paniikkihäiriötä, joka kaiketi samantyyppistä tekee. Siinäpä se viikonloppu sitten menikin. Kauppareissun rasitus oli liikaa, sen jälkeen ketarat ojossa jne.

Minun piti sunnuntaina ajella Tampereelle.Olisin vienyt pesukoneen ja käynyt samalla kurkkaamassa taloa, jota meille tarjottiin. Kohtalon ivaa, että sitä tarjottiin nyt, hain samaa taloa jo yli vuosi sitten, vielä kun asuimme Tampereella.Silloin se olisi varmaankin estänyt meitä lähtemästä Lahteen, mutta nyt...nyt se vain sekoittaa pakkaa. No eiliseltä sen katselmus peruuntui, ja tuskin käymmekään katsomassa, vaikka ensi vkl voisimme käydä kyllä pesukoneen viemässä. Jääkö se sitten kaivelemaan, jos ei käy katsomassa?

Mutta tämä minun oloni. Minähän olen ollut todella väsyksissä jo kauan. Hetkittäin sitten saan semmoisia virtapiikkejä, että innostuu oikein jostain, ja alkaa touhottamaan sen parissa/äärellä /ideoida ja visioida/ suunnitella... ja valitettavasti nämä virtapiikit sitten tulkitaan sairaudeksi. Jos en innostuisi koskaan mistään, niin mitä minulla olisi elämässä? Pelkkää mustaa tyhjyyttä päivästä toiseen, kärsimystä ja kitumista saman suon äärellä, jota tarponut liian kauan. Pääasiassa elämäni on aika tylsää ilman mitään muutoksia, joskus asiat saa vähän vauhtipyörään vauhtia, ja itseään liikahtamaan liian urautuneista kuvioista eteenpäin.

Olen kyllä pääni puhki miettinyt, mikä minua auttaisi, mikä meitä auttaisi, koska kyllähän miehenikin on väsyksissä. Häntä kuormittaa erilaiset jutut kuin minua. Minusta tuntuu, että minun hermostoni ei kestä enää kiivasta tahtia. Elin sitä niin monta vuotta, nautin ja olin ylpeä kun sain järjestettyä kaiken ja ehdittyä paikasta toiseen vieläpä lapset mukanani. Mutta ikäkin tuli siinä hommassa vastaan, vaikka jotkut väittävätkin että ei se ikä mitään, se ja sekin on niin pirteää, vaan ei, kyllä se ikä siinä merkitsee. Siinä vaiheessa kun aloin nuupahtaa, olin 40 ja pyörittänyt 20 vuotta lapsiperhettä, saanut 8 lasta ja tarponut jos jonkinnäköisessä suossa tervassa ja paskassa ja kuorrutettu kaikenlisäksi höyhenillä tuskan ja häpeän maksimoimiseksi. Sekään ei kuitenkaan riittänyt selitykseksi, ei yksinään. Kuormitus elämässä, stressi, lie aktivoinut perinnöllisen taipumuksen jonkinsortin mielenterveys ongelmiin. Siitä skaalasta sitten arvotaan mikä olen. Masentunut, jaksoittain masentunut, kenties bipo, vaiko tullaanko taas kerran siihen lopputulokseen, johon on tultu vuosia psykiatrisessa tsekkailussa käytyäni, että " elämäsi on ollut  vain niin kuormittavaa". Että muuten niinkuin terve, mutta mieli reagoi tavallaan ihan luonnostaan näin, kun elämä rasittaa liikaa. Ilman että se olisi mikään varsinainen psyykkinen häiriötila.

Sitten pohdin, mitä voin tehdä sille asialle, että minun elämäntilanne ja minun perhe vaan on niin kuluttava( eikä tämä tarkoita, etten rakastaisi jokaista jäsentä perheessäni!). Huomaan että väsyn ihan tavanomaiseenkin nykyään. Jotenkin se, että olet vääntänyt vuositolkulla asioita samalla tavalla ,samoja asioita vaatinut lapsilta ja kaikilta perheenjäseniltä, ja kun ne samat asiat kuitenkin, edelleen, hyppii silmillesi joka päivä. Eikö lapsetkaan voi kunnioittaa äitiään niin, etteivät vinkuisi joka asiasta joko vastaan taikka vastaavasti jos haluavat jotain. Miksei voida toimia sopimusten mukaan, vaan mieluummin uuvutetaan kohde ja sitten ollaan ihmeissään, miksi se noin paukahti. Ihan sama juttu miehen kanssa. Mutta nythän taas joku viisas saa aiheen sanoa, no he ovat lapsia, tai- itsehän olet osasi valinnut. No aivan, aivan niin ;) Vaan en minä peesaajia tässä olekaan rekrytoimassa, kunhan pohdin ääneen. Yritän hahmottaa kuviota.

Yhtä kaikki, lopputulos lienee se, että "sieluni on väsynyt". En erittele mistä kaikesta taikka kenen syystä mahdollisesti, vaan tarkennan, että sieluni on niin väsynyt, ja surullinen, koska joudun elää sellaisten asioiden kanssa, jotka eivät ikäänkuin sovi minun sisäiselle minälleni, sille sielulle, joka olen.
Jo aikaa sitten olen ymmärtänyt olevani ihan liian herkkä tähän maailmaan, tunnen niin liian kovaa ihmisten pahuuden ja epäoikeudenmukaisuuden ihmisten välillä toisiaan kohtaan,kärsin siitä suunnattomasti, se tekee minut ihan sairaaksi. Koskee se sitten yhteiskuntaa kokonaisuudessaan taikka perhe/ yksilötasolla ihmistä ihmiselle,yhtä kaikki, erittäin hankalaa minulle.

Miten voisin antaa sieluni levätä???

Mitä voin tehdä, että sieluni saisi lepääntyä, kerätä voimia, jotta jaksaisi hommansa, ja voisi kulkea sitä kohden, minkä vuoksi olen tässä maailmassa? 

Olen sisältä niin väsynyt, että yöunetkaan eivät riitä antamaan lepoa. 

Nykyinen elämäntilanne tuottaa hirveästi kierroksia, ja minua aina niin v***ttaa kun puhutaan nykyihmisten stressistä. Mistä se kaikki stressi kumpuaa? Eikö sitä vain voisi päättää, että ei stressaa, mitä? Eikö moni muukin juttu joidenkin mielestä poistu vain sillä, että päätät niin, teet asennemuutoksen tai "älä ajattele niin". Niin siinäpä olisi pohtimista, meneekö se ihan niin?

Edelleen haluisin omata vahvan pakin rentoutuskeinoja. Semmoisen että sieltä vain ammentaisi, ja sanoisiko,
- voisiko vaan sanoa perheelle, että sorry, minä rentoudun nyt, minä lasken stressiä?
Pärjäilkää ihan ominenne, äiti nyt rentoutuu ja laskee kierroksia, jottei tämä stressi ja kierrokset vie minun henkeä.

Ihan totta- sille minusta tuntuu!!

Näitä harjoitteita ja tätä aikaa pitäisi osata järjestää itselleen joka päivä, nimenomaan tilanteessa, jolloin kaikki on jo kaatunut päälle.

Se vaatisi itsekkyyttä, mutta itsekkyshän on syntiä. Se on mahdottomuus, johon on kasvanut. 

Voisinko minä haluta itselleni jotain?? Mitääääähhhh?????

Tässä loppuun tuli Spotifyssa taas korvieni kuulolle tämä biisi, jossa on juuri hyvät sanat tähän hetkeen ja tälle aiheelle. 

Oma maailma, oma säännöt!!!!

(en mä tarvi kaikkee, otan vaan just sen minkä haluan)

Onksse NIIN VAIKEE tajuta ;)