Ja vähän muutakin tarinaa tälle päivälle.
Taas ollaan siis muisteloiden äärellä. Tänä yönä, puoli kahdentoista hujakoilla, vain vähää ennen päivän vaihtumista seuraavaan, syntyi viimein minun seitsemäs vauva. Pikku Kristallini, joka oli jo masuaikana höpötellyt tärkeitä asioita minulle. Olimme käyneet keskusteluja hänen tarkoituksestaan ja sitten loppujen lopuksi siitäkin, milloin hän syntyisi, ja minkä kokoinen hän olisi ,ja kerkisipä hän kertoa jossain kohtaa minulle senkin, kuinka hän on jo kyllästynyt masuelämään :)
Seitsemännestä kristallista, oikeastaan jo hänen odotusaikansa alusta alkaen, käynnistyi mittava muutosten sarja. Sehän oli toki sen tarkoituskin, oli kuitenkin erittäin kummallista elää itse siinä mukana, oli paljon tapahtumia (no toisaalta, milloinkas ei olisi minun elämässä) Se oli eriskummallinen ja dramaattinen ihmissuhteineen, mutta lopulta mukana synnytyksessä oli kuitenkin hänen biologinen isänsä.
Siihen aikaan olin aktiivinen eräällä vauvapalstalla, ja moni seurasi kiinnostuneena kaikenlaisia kuvioita, mitä sille matkalle ehtikään kerääntyä. Harmi että ne tarinat jäivät sinne jonnekin, ja bittiavaruus ne lopulta nielaisi. Ehkä eniten merkitsee kuitenkin tämä hetki,jossa nyt olemme, ja johon olemme päätyneet.
Pikku kristalli oli aivan julmettoman suloinen lapsi. Hän imaisi minut heti sellaiseen rakkauden pyörteeseen, olimme kuin yhtä. En tiedä millainen merkitys sillä on, että syntymäpäivämme ovat peräkkäin, tähdet ovat olleet niin samoissa asemissa ja mitä kaikkea muuta. Tunsin hänet voimakkaana viisautena alusta saakka, hän tuntui usein sille, kuin hän ei mikään vauva olisikaan, vaan paljon suurempi valo ja viisaus.
Valitettavasti erikoislaatuisuudella on hintansa. Pikku kristallini sai jo aika varhaisessa vaiheessa liikanimen Muurahaispeppu oman energiansa vuoksi. Hänellä on kova kiire säheltää omia juttujaan, niin että ympäröivä maailma vaatimuksineen kaikkoaa helposti. Ja minä olen tyhmä äiti, koska en ymmärrä, että juuri sellainenhan itsekin olen, en minäkään aina jaksa olla läsnä. Tämä läsnäolon vaikeus tietenkin aiheuttaa harmaita hiuksia koulumaailmassa ja täällä kotielämässä, jossa valitettavasti on myös vaatimuksensa. Näin aikuisena minulla on muka oikeus olla siinä olotilassa jossa olen, mutta lapsen odotetaan sitten jaksavan/haluavan/olevan kiinnostunut suorittamaan velvollisuutensa säntillisesti tietyssä rytmissä. Vaikka pikku kristallini syntyikin minulle siinä uskossa, että minä olen hänen tarpeisiinsa paras äiti, niin mietin usein tätä asiaa- kuinka huonosti kumminkaan jaksan ymmärtää hänen koohotustaan.
No tänään olemme kuitenkin hänen kaverisynttäreiden äärellä. Jännityksellä odotan, montako kaveria tulee, sillä ne kaksi, joiden äidit ovat vastanneet kutsuun, ilmoittivat saaneensa kutsun vasta tänään/eilen käteensä. Toivottavasti tulisi kavereita, koska pikku kristalli on niin kovin suurella silmien palolla suunnitellut juhliaan. Aamulla ennen kouluun menoa kävimme hakemassa koulutarjottavat, ja viikonloppuna hän sai itse koristella kakkunsa.
Kiitos Pikku Kristallilleni että tulit luokseni. Tulit aivan superpöhköllä hetkellä, mutta teit jo siitä hetkestä lähtien selväksi, kun olit asettunut minuun, että olet tulossa. Ihana suloinen Sinä!
************************************************************************
Tämä aamu ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Tai siis alkoi kotona. Meillä oli kerrankin aikaa, Ipana ehti jopa lastenohjelmaa katsoa, koska oli nopea pukija ja hampaidenpesijä ja lääkkeen ottaja. Eilen illalla taas mietittiin kertaalleen, millaisia erilaisia juttuja kuuluukaan iltatoimiin ja aamutoimiin ym.
Päiväkotiin saavuimme normaalisti, niin että hän kirmaili pitkällä minun edelläni, ja saapui päiväkotiin ennen minua.
Tästä alkoikin sitten sellainen painajaismainen tapahtumaketju, josta voi olla vaikea kirjoittaakaan...
Erään lapsen isä oli alkanut rähjäämään Ipanalle jo ennen kuin minä ehdin päiväkotiin sisään. Näin isoista ikkunoista tilanteen, jossa lapseni seisoo tämän vieraan aikuisen miehen edessä ja tämä vieras aikuinen mies läksyttää lastani. Kun ehdin sisään, pääsin juuri tilanteeseen kuulemaan, kuinka tämä vieras aikuinen mies uhosi lapselleni, että "tai saat itse turpiisi".
Tästä alkaa rullaamaan tapahtumat joita en jaksa tarkkaan muistaa. Olen kuitenkin marssinut miehen luo ja kysynyt mitä hittoa oikeen luulet tekeväsi. Kerrannut hänelle moneen otteeseen, että hän on aikuisena vastuussa sanomisistaan,ja ettei hän voi lapselle sanoa noin, vaikka alkutilanne olisikin ollut - ja en toki kiellä enkä ihmettelisi vaikka olisikin ollut - että lapseni olisi tokaissut hänen lapselleen että "annan sulle turpiin" tai vastaavaa. Fyysistä kosketustakaan ei kuitenkaan tilanteessa ollut tapahtunut, ei minun lapseni taholta hänen lapseeen, eikä luojan kiitos tämän miehen taholta minun lapseeni. Siinä ei olisi enää hyvä heilunut. Nyt sain rauhallisesti tuijotettua tätä vierasta aikuista, jonka tosin näen joka aamu viedessäni lastani, mutten ole ikinä sanaakaan vaihtanut,kunnes nyt jouduin toistamaan useaan kertan hänen ylittäneen rajat ja että hän on aikuisena tästä vastuussa.
Hän ei meinannut edes älytä, että ennen kuin pääsemme selvittämään lasten osuutta, on hänen laskeuduttava pilvistä ja hoidettava asia minun lapseni kanssa. "Minunko pitäisi pyytää anteeksi sinun lapseltasi, vaikka hän uhkasi lyödä turpiin minun lastani?" Juu niin täytyy, ja sen minä laitoin hänen tekemään. Mutta monta toistoa se vaati, että tämän ihmisen kaaliin meni asia, että nyt oli rajat paukkuneet reippaasti.
Itketyin vasta kun asia oli jo ohi. Päiväkodin yksi työntekijä oli kutsuttu paikalle, hän seurasi tilannetta, en tiennyt tätä mutta ystäväni kertoi miehensä menneen ilmoittamaan tämän herran käytöksestä osastolle. Kerroin myös osaston vetovastuussa olleelle tilanteen, joka sanoi, että tilannetta käydään läpi tämän isän kanssa.
Lapseni oli hyvin pelästynyt, ja ihan syystäkin. Minäkin, aikuinen sentään, vapisin ja itkin, niin hirveälle tilanne tuntui. Pyydän vain niin paljon voimia lapselleni, ettei hän menetä uskoa vieraisiin ihmisiin tämän takia. Tilanne oli todella pelottava, koska hän oli siinä yksin, vastassaan vieras mies joka räyhää ja uhkailee häntä.
Itse itkeskelin vielä tunnin verran kotona, ja kohta kun haen lapseni, saan kuulla miten hänen päivänsä mennyt.
Olen niin pettynyt, ne vuodet ja päiväkodit missä lapseni ovat milloinkin olleet, tämä on ensimäinen kerta kun kohtaan tällaista vihamielisyyttä vieraan aikuisen taholta. Tämä oli yllättävää, jotenkin sitä pitää päiväkotia sellaisena ympäristönä, jossa vanhempienkin jopa alkeelliset sosiaaliset taidot voisivat kirkastua siksi hetkeksi,kun viedään ja haetaan lapsia. Täysin odottamaton ympäristö kokea mitään tällaista.
En osaa edes arvella miten tämä tulee vaikuttamaan minun ja lapsen tunteisiin tätä päiväkotia kohtaan, ainakin minun, ja minä todellakin olen aikuinen, turvallisuudentunteeni koki kolahduksen, ja voin vaan arvella, mille pienestä ihmisestä tuntunut. Niin surullista.
Taas ollaan siis muisteloiden äärellä. Tänä yönä, puoli kahdentoista hujakoilla, vain vähää ennen päivän vaihtumista seuraavaan, syntyi viimein minun seitsemäs vauva. Pikku Kristallini, joka oli jo masuaikana höpötellyt tärkeitä asioita minulle. Olimme käyneet keskusteluja hänen tarkoituksestaan ja sitten loppujen lopuksi siitäkin, milloin hän syntyisi, ja minkä kokoinen hän olisi ,ja kerkisipä hän kertoa jossain kohtaa minulle senkin, kuinka hän on jo kyllästynyt masuelämään :)
Seitsemännestä kristallista, oikeastaan jo hänen odotusaikansa alusta alkaen, käynnistyi mittava muutosten sarja. Sehän oli toki sen tarkoituskin, oli kuitenkin erittäin kummallista elää itse siinä mukana, oli paljon tapahtumia (no toisaalta, milloinkas ei olisi minun elämässä) Se oli eriskummallinen ja dramaattinen ihmissuhteineen, mutta lopulta mukana synnytyksessä oli kuitenkin hänen biologinen isänsä.
Siihen aikaan olin aktiivinen eräällä vauvapalstalla, ja moni seurasi kiinnostuneena kaikenlaisia kuvioita, mitä sille matkalle ehtikään kerääntyä. Harmi että ne tarinat jäivät sinne jonnekin, ja bittiavaruus ne lopulta nielaisi. Ehkä eniten merkitsee kuitenkin tämä hetki,jossa nyt olemme, ja johon olemme päätyneet.
Pikku kristalli oli aivan julmettoman suloinen lapsi. Hän imaisi minut heti sellaiseen rakkauden pyörteeseen, olimme kuin yhtä. En tiedä millainen merkitys sillä on, että syntymäpäivämme ovat peräkkäin, tähdet ovat olleet niin samoissa asemissa ja mitä kaikkea muuta. Tunsin hänet voimakkaana viisautena alusta saakka, hän tuntui usein sille, kuin hän ei mikään vauva olisikaan, vaan paljon suurempi valo ja viisaus.
Valitettavasti erikoislaatuisuudella on hintansa. Pikku kristallini sai jo aika varhaisessa vaiheessa liikanimen Muurahaispeppu oman energiansa vuoksi. Hänellä on kova kiire säheltää omia juttujaan, niin että ympäröivä maailma vaatimuksineen kaikkoaa helposti. Ja minä olen tyhmä äiti, koska en ymmärrä, että juuri sellainenhan itsekin olen, en minäkään aina jaksa olla läsnä. Tämä läsnäolon vaikeus tietenkin aiheuttaa harmaita hiuksia koulumaailmassa ja täällä kotielämässä, jossa valitettavasti on myös vaatimuksensa. Näin aikuisena minulla on muka oikeus olla siinä olotilassa jossa olen, mutta lapsen odotetaan sitten jaksavan/haluavan/olevan kiinnostunut suorittamaan velvollisuutensa säntillisesti tietyssä rytmissä. Vaikka pikku kristallini syntyikin minulle siinä uskossa, että minä olen hänen tarpeisiinsa paras äiti, niin mietin usein tätä asiaa- kuinka huonosti kumminkaan jaksan ymmärtää hänen koohotustaan.
No tänään olemme kuitenkin hänen kaverisynttäreiden äärellä. Jännityksellä odotan, montako kaveria tulee, sillä ne kaksi, joiden äidit ovat vastanneet kutsuun, ilmoittivat saaneensa kutsun vasta tänään/eilen käteensä. Toivottavasti tulisi kavereita, koska pikku kristalli on niin kovin suurella silmien palolla suunnitellut juhliaan. Aamulla ennen kouluun menoa kävimme hakemassa koulutarjottavat, ja viikonloppuna hän sai itse koristella kakkunsa.
Kiitos Pikku Kristallilleni että tulit luokseni. Tulit aivan superpöhköllä hetkellä, mutta teit jo siitä hetkestä lähtien selväksi, kun olit asettunut minuun, että olet tulossa. Ihana suloinen Sinä!
************************************************************************
Tämä aamu ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Tai siis alkoi kotona. Meillä oli kerrankin aikaa, Ipana ehti jopa lastenohjelmaa katsoa, koska oli nopea pukija ja hampaidenpesijä ja lääkkeen ottaja. Eilen illalla taas mietittiin kertaalleen, millaisia erilaisia juttuja kuuluukaan iltatoimiin ja aamutoimiin ym.
Päiväkotiin saavuimme normaalisti, niin että hän kirmaili pitkällä minun edelläni, ja saapui päiväkotiin ennen minua.
Tästä alkoikin sitten sellainen painajaismainen tapahtumaketju, josta voi olla vaikea kirjoittaakaan...
Erään lapsen isä oli alkanut rähjäämään Ipanalle jo ennen kuin minä ehdin päiväkotiin sisään. Näin isoista ikkunoista tilanteen, jossa lapseni seisoo tämän vieraan aikuisen miehen edessä ja tämä vieras aikuinen mies läksyttää lastani. Kun ehdin sisään, pääsin juuri tilanteeseen kuulemaan, kuinka tämä vieras aikuinen mies uhosi lapselleni, että "tai saat itse turpiisi".
Tästä alkaa rullaamaan tapahtumat joita en jaksa tarkkaan muistaa. Olen kuitenkin marssinut miehen luo ja kysynyt mitä hittoa oikeen luulet tekeväsi. Kerrannut hänelle moneen otteeseen, että hän on aikuisena vastuussa sanomisistaan,ja ettei hän voi lapselle sanoa noin, vaikka alkutilanne olisikin ollut - ja en toki kiellä enkä ihmettelisi vaikka olisikin ollut - että lapseni olisi tokaissut hänen lapselleen että "annan sulle turpiin" tai vastaavaa. Fyysistä kosketustakaan ei kuitenkaan tilanteessa ollut tapahtunut, ei minun lapseni taholta hänen lapseeen, eikä luojan kiitos tämän miehen taholta minun lapseeni. Siinä ei olisi enää hyvä heilunut. Nyt sain rauhallisesti tuijotettua tätä vierasta aikuista, jonka tosin näen joka aamu viedessäni lastani, mutten ole ikinä sanaakaan vaihtanut,kunnes nyt jouduin toistamaan useaan kertan hänen ylittäneen rajat ja että hän on aikuisena tästä vastuussa.
Hän ei meinannut edes älytä, että ennen kuin pääsemme selvittämään lasten osuutta, on hänen laskeuduttava pilvistä ja hoidettava asia minun lapseni kanssa. "Minunko pitäisi pyytää anteeksi sinun lapseltasi, vaikka hän uhkasi lyödä turpiin minun lastani?" Juu niin täytyy, ja sen minä laitoin hänen tekemään. Mutta monta toistoa se vaati, että tämän ihmisen kaaliin meni asia, että nyt oli rajat paukkuneet reippaasti.
Itketyin vasta kun asia oli jo ohi. Päiväkodin yksi työntekijä oli kutsuttu paikalle, hän seurasi tilannetta, en tiennyt tätä mutta ystäväni kertoi miehensä menneen ilmoittamaan tämän herran käytöksestä osastolle. Kerroin myös osaston vetovastuussa olleelle tilanteen, joka sanoi, että tilannetta käydään läpi tämän isän kanssa.
Lapseni oli hyvin pelästynyt, ja ihan syystäkin. Minäkin, aikuinen sentään, vapisin ja itkin, niin hirveälle tilanne tuntui. Pyydän vain niin paljon voimia lapselleni, ettei hän menetä uskoa vieraisiin ihmisiin tämän takia. Tilanne oli todella pelottava, koska hän oli siinä yksin, vastassaan vieras mies joka räyhää ja uhkailee häntä.
Itse itkeskelin vielä tunnin verran kotona, ja kohta kun haen lapseni, saan kuulla miten hänen päivänsä mennyt.
Olen niin pettynyt, ne vuodet ja päiväkodit missä lapseni ovat milloinkin olleet, tämä on ensimäinen kerta kun kohtaan tällaista vihamielisyyttä vieraan aikuisen taholta. Tämä oli yllättävää, jotenkin sitä pitää päiväkotia sellaisena ympäristönä, jossa vanhempienkin jopa alkeelliset sosiaaliset taidot voisivat kirkastua siksi hetkeksi,kun viedään ja haetaan lapsia. Täysin odottamaton ympäristö kokea mitään tällaista.
En osaa edes arvella miten tämä tulee vaikuttamaan minun ja lapsen tunteisiin tätä päiväkotia kohtaan, ainakin minun, ja minä todellakin olen aikuinen, turvallisuudentunteeni koki kolahduksen, ja voin vaan arvella, mille pienestä ihmisestä tuntunut. Niin surullista.
Ihmiset,
kasvakaa ihmisinä ja toimittakaa sitä tehtävää,
johon teidät on tänne saatettu.
Kiitos!
Kommentit
Lähetä kommentti