Nyt siitä on sitten 1 päivä,kun kerroin miehelle.Lähetin sähköpostia,jossa kerroin tunteistani ja toiveistani.Juttua jatkettiin sitten illalla,kun lapset oli saatu nukkumaan.Tuskallisia keskusteluja,ja jotenkin kaikista raastavinta oli tajuta,että mies on tunne-elämältään vajavainen ja rikkonainen koko yhdessäolomme ajan.En minä häntä rikkonut, hänellä oli siinä ollut jo 31 vuotta aikaa vaurioitua,ja ongelmien juuret johtaa sinne lapsuuteen,yllättäen.Väärät mallit,paljon pahaa.Hän ei edes voi katsoa niin syvälle,jotta voisi alkaa parantumaan... Tämä oli jotenkin kauhean lohdutonta :(
Minä sen sijaan olen avoin,en patoa tunteita jos vaan joku jaksaa minua kuunnella.Minulla on terapeutti,joka lupasi kulkea rinnalla vielä jonkin matkaa.
Mutta se suru,joka otti minusta otteen eilen.Se lopullisuus,vaikka kukaan ei olekaan kuollut.Hän on elossa,hän jää elämään minunkin elämäni osana meidän lapsen kautta.En tiedä onko se tässä kohtaa ahdistava vai lohduttava tieto/ajatus...
Helvetillinen pettymys,ettei tämäKÄÄN suhde ja avioliitto ollut sitä mitä olen toivonut.En minä ole ihmeitä toivonut,en. Ja voihan se olla,että syy olenkin minä.Minä ajan kaikki hulluuteen.Saan ihmiset käyttäytymään mun seurassa hankalasti.
Aamu alkoi turvonnein silmin.Niine silmineni vein Ipanan päikkyyn,ja täytyy sanoa,että on se jumalan onni,että on tuo päiväkoti nyt,koska mä tarvin vaan nyt paljon itsekseni oloa. On pakko saada kuulla,mille minusta tuntuu ja mihin minä nyt kykenen.Kuka edes olen!!??
Labrassa jonottaessa se tunne pyyhkäisi taas yli.Kasvot vääntyvät tuskaisesti ja kohta posket ovat taas märkinä.Hyvähän se on,että tämä tunne tulee ulos.Nyt on aikaa itkeä,kun olen yksin. Lasten aikana ei oikein voi,koska hätääntyvät ehkä suotta.
Mitä itken? Minunhan pitäisi kaikkien mielestä olla nyt niin helvetin voittaja,olen lopettamassa suhdetta,joka ei ilmiselvästikkään ole ollut oikein terveellä pohjalla.Mutta hei, kyllä minä olen rakastanut tätä ihmistä.Rakastanut ja rakastan aina sitä hyvää puolta hänessä. Siitä puolesta kiitän,ja toivon,että hän joskus saa työstettyä itsensä niin,että se hyväpuoli on se vallitseva puoli.Että hän oppii käsittelemään tunteitaan,ilman että ne nousee taivaisiin saakka oleviksi myrskypatsaiksi,ja räjäyttää tuhoa tehden itsensä.Toivon, ihan oikeasti .Hän on minun lapsen isä,ja vaikkei me saatu muuta hyvää aikaan kuin tuo Rakas Ipana,niin tottakai toivon hänelle hyvää elämää.Oppimista,toipumista.Jos hän on valmis sitä ottamaan vastaan.
Mutta silti minä itken.Nytkin.Ihan pakolla vain tuska purkautuu ulos.
Ennen eilistä,ennen kuin tästä tuli Totta,kun se ääneen sanottiin,ennen eilistä minä haaveilin tästä. Kuinka tyhmä olinkaan
Vapaus ottaa oman hintansa,elämässä ei mitään saa ilmaiseksi.
Jostain joudut luopumaan saadaksesi jotain muuta tilalle.Vaihtokauppaa,eikä valuutaksi käy raha.
Minun elämä olisi nyt sitten tässä.
Asua kuuden lapsen kanssa tässä,kolme kissaa seurana.Toimittaa joka päivä samoja asioita uudelleen ja uudelleen.
Kuka on minun paras ystävä kun mies ei sitä enää voi olla?
Kelle puhua höpötän juttujani,kelle intoilen ideani ja kuka auttaa mua toteuttamaan ne??????
,KUKA voi ymmärtää mun omituisia juttuja samoin kuin mies,kuka tietää että joskus en osaa nukkua muuten kuin niin että minut silitetään uneen? Ja kelle sanon että ahdistaa,kuka sitä edes kysyy,ei minua kukaan täällä näe miten istun paikoillani tuskainen ilme kehossani.Kuka halaa minua niin kauan että rauhoitun?
NÄMÄ minä menetän.
Minä niin vihaan sitä miehen pahaa puolta,että tekisi mieleni kirkua täyttäpäätä joka paikassa ja kirota alimpaan helvettiin se jokin,mikä tekee hänestä tuollaisen!!! Olisin halunnut hyvän elämän sen ihmisen kanssa,joka hän oli hyvinä hetkinään.
--- ja sitten me puhuimme asunnoista,huonekaluista,muuttamisesta,lastenvalvojasta, tänään viesteillä.
Raivostuttavan neutraalia,ihan kuin koko tätä suhdetta ei olisi ollut edes olemassa,on nyt vain sopimukset,miten toimitaan lapsemme asioissa.
Ehkä minun on alettava ajamaan itseeni uutta ohjelmaa.Se opettaa minulle,että tunteet on vain tunteita,ei ne tee mitään,ei ne merkitse mitään,ei niihin tarvi kiinnittää huomiota,ne voi vaan antaa mennä...
Eikö niin??????
Minä sen sijaan olen avoin,en patoa tunteita jos vaan joku jaksaa minua kuunnella.Minulla on terapeutti,joka lupasi kulkea rinnalla vielä jonkin matkaa.
Mutta se suru,joka otti minusta otteen eilen.Se lopullisuus,vaikka kukaan ei olekaan kuollut.Hän on elossa,hän jää elämään minunkin elämäni osana meidän lapsen kautta.En tiedä onko se tässä kohtaa ahdistava vai lohduttava tieto/ajatus...
Helvetillinen pettymys,ettei tämäKÄÄN suhde ja avioliitto ollut sitä mitä olen toivonut.En minä ole ihmeitä toivonut,en. Ja voihan se olla,että syy olenkin minä.Minä ajan kaikki hulluuteen.Saan ihmiset käyttäytymään mun seurassa hankalasti.
Aamu alkoi turvonnein silmin.Niine silmineni vein Ipanan päikkyyn,ja täytyy sanoa,että on se jumalan onni,että on tuo päiväkoti nyt,koska mä tarvin vaan nyt paljon itsekseni oloa. On pakko saada kuulla,mille minusta tuntuu ja mihin minä nyt kykenen.Kuka edes olen!!??
Labrassa jonottaessa se tunne pyyhkäisi taas yli.Kasvot vääntyvät tuskaisesti ja kohta posket ovat taas märkinä.Hyvähän se on,että tämä tunne tulee ulos.Nyt on aikaa itkeä,kun olen yksin. Lasten aikana ei oikein voi,koska hätääntyvät ehkä suotta.
Mitä itken? Minunhan pitäisi kaikkien mielestä olla nyt niin helvetin voittaja,olen lopettamassa suhdetta,joka ei ilmiselvästikkään ole ollut oikein terveellä pohjalla.Mutta hei, kyllä minä olen rakastanut tätä ihmistä.Rakastanut ja rakastan aina sitä hyvää puolta hänessä. Siitä puolesta kiitän,ja toivon,että hän joskus saa työstettyä itsensä niin,että se hyväpuoli on se vallitseva puoli.Että hän oppii käsittelemään tunteitaan,ilman että ne nousee taivaisiin saakka oleviksi myrskypatsaiksi,ja räjäyttää tuhoa tehden itsensä.Toivon, ihan oikeasti .Hän on minun lapsen isä,ja vaikkei me saatu muuta hyvää aikaan kuin tuo Rakas Ipana,niin tottakai toivon hänelle hyvää elämää.Oppimista,toipumista.Jos hän on valmis sitä ottamaan vastaan.
Mutta silti minä itken.Nytkin.Ihan pakolla vain tuska purkautuu ulos.
Ennen eilistä,ennen kuin tästä tuli Totta,kun se ääneen sanottiin,ennen eilistä minä haaveilin tästä. Kuinka tyhmä olinkaan
Vapaus ottaa oman hintansa,elämässä ei mitään saa ilmaiseksi.
Jostain joudut luopumaan saadaksesi jotain muuta tilalle.Vaihtokauppaa,eikä valuutaksi käy raha.
Minun elämä olisi nyt sitten tässä.
Asua kuuden lapsen kanssa tässä,kolme kissaa seurana.Toimittaa joka päivä samoja asioita uudelleen ja uudelleen.
Kuka on minun paras ystävä kun mies ei sitä enää voi olla?
Kelle puhua höpötän juttujani,kelle intoilen ideani ja kuka auttaa mua toteuttamaan ne??????
,KUKA voi ymmärtää mun omituisia juttuja samoin kuin mies,kuka tietää että joskus en osaa nukkua muuten kuin niin että minut silitetään uneen? Ja kelle sanon että ahdistaa,kuka sitä edes kysyy,ei minua kukaan täällä näe miten istun paikoillani tuskainen ilme kehossani.Kuka halaa minua niin kauan että rauhoitun?
NÄMÄ minä menetän.
Minä niin vihaan sitä miehen pahaa puolta,että tekisi mieleni kirkua täyttäpäätä joka paikassa ja kirota alimpaan helvettiin se jokin,mikä tekee hänestä tuollaisen!!! Olisin halunnut hyvän elämän sen ihmisen kanssa,joka hän oli hyvinä hetkinään.
--- ja sitten me puhuimme asunnoista,huonekaluista,muuttamisesta,lastenvalvojasta, tänään viesteillä.
Raivostuttavan neutraalia,ihan kuin koko tätä suhdetta ei olisi ollut edes olemassa,on nyt vain sopimukset,miten toimitaan lapsemme asioissa.
Ehkä minun on alettava ajamaan itseeni uutta ohjelmaa.Se opettaa minulle,että tunteet on vain tunteita,ei ne tee mitään,ei ne merkitse mitään,ei niihin tarvi kiinnittää huomiota,ne voi vaan antaa mennä...
Eikö niin??????
Kommentit
Lähetä kommentti