Viimeiset 2pv yhtä painajaista.Koska se vaan on liian totta.
Kaikkia järjenrippeitäkin uhmaten,mietin voiko tässä olla muuta vaihtoehtoa enää?
Toinen ei ole hakenut apua,eikä keskustelumme perusteella aiokaan? Liian raskasta ja hirveää katsoa sinne paskapöntön pohjalle.
Joo niinhän se on. Silti mä toivon,että hän ois tehnyt sen jo aiemmin,meidän takia.Meidän kaikkien takia.
Täytyykö mun vaan ymmärtää tästä se,että joo,hän puheentasolla rakastaa meitä, mutta toiminnan tasolla...????
Mä loukkaannun kun hän ei edes sure.
Riemullisesti katselee kämppiä,kyselee voinko ottaa sen ja sen itselleni täältä kotoo...
Kaikki on niin helvetin epätodellista.
Taas tulee paniikki,kauhu,halu karata vaikka avaruuteen,ettei mun tarvisi nähdä ja kokea tätä enää.
Onko mun pakko olla katsomassa tätä,kun oon koko suhteen ajan yrittänyt rakentaa rakentaa ja rakentaa,paikata,korjata,ohjata,auttaa,tehdä asioita hyväänpäin,rakastaa rakastaa ja rakastaa,tehdä hänen hyväksi juttuja,että ois hyvä olla.
Onko mun siis vieläkin pakko olla tässä,seistä tässä katsomassa kuinka viimeisetkin perustukset murenevat ja kivi kiveltä vierii pitkin maata,niin että kohta kukaan ei tiedä mitä siinä on ollut.
Minä seison tässä,hajoavan kivitalon edessä,enää muutama rivi muurattuja jo muurauksesta halkeilleita kiviä tässä,kohta ei mitään.Tähän jää vain tää yksi kivi,minä.Se mistä kaikki alkoi.Se toinen jonka piti laittaa se toinen kivi,ja mun kanssa muurata vahva koti,sitä ei enää oo.Se ei nauttinut tästä rakennelmasta.
Oon ollut niin täynnä kiukkua vihaa angstia,että voisin vaan kaiket päivät kirkua,kirkua kirkua...
Ei mulla ole hei muuta mahdollisuutta,kuin jättää tää yks kivi tähän muistomerkiksi. Tässä oli joskus jotain.
I was here.
Mitä nyt. Mitä mä nyt teen?
En minä tiedä mitä mä haluisin tehdä, en osaa tehdä mitään.
En mä tätä halunnut.
Halusin pitää suhteeni,avioliittoni,isän lapsellani.Mut ehdot olisi olleet liian rankat,ne tuli eteen.
Ne meille tuli,ehdot.
Kaikkia järjenrippeitäkin uhmaten,mietin voiko tässä olla muuta vaihtoehtoa enää?
Toinen ei ole hakenut apua,eikä keskustelumme perusteella aiokaan? Liian raskasta ja hirveää katsoa sinne paskapöntön pohjalle.
Joo niinhän se on. Silti mä toivon,että hän ois tehnyt sen jo aiemmin,meidän takia.Meidän kaikkien takia.
Täytyykö mun vaan ymmärtää tästä se,että joo,hän puheentasolla rakastaa meitä, mutta toiminnan tasolla...????
Mä loukkaannun kun hän ei edes sure.
Riemullisesti katselee kämppiä,kyselee voinko ottaa sen ja sen itselleni täältä kotoo...
Kaikki on niin helvetin epätodellista.
Taas tulee paniikki,kauhu,halu karata vaikka avaruuteen,ettei mun tarvisi nähdä ja kokea tätä enää.
Onko mun pakko olla katsomassa tätä,kun oon koko suhteen ajan yrittänyt rakentaa rakentaa ja rakentaa,paikata,korjata,ohjata,auttaa,tehdä asioita hyväänpäin,rakastaa rakastaa ja rakastaa,tehdä hänen hyväksi juttuja,että ois hyvä olla.
Onko mun siis vieläkin pakko olla tässä,seistä tässä katsomassa kuinka viimeisetkin perustukset murenevat ja kivi kiveltä vierii pitkin maata,niin että kohta kukaan ei tiedä mitä siinä on ollut.
Minä seison tässä,hajoavan kivitalon edessä,enää muutama rivi muurattuja jo muurauksesta halkeilleita kiviä tässä,kohta ei mitään.Tähän jää vain tää yksi kivi,minä.Se mistä kaikki alkoi.Se toinen jonka piti laittaa se toinen kivi,ja mun kanssa muurata vahva koti,sitä ei enää oo.Se ei nauttinut tästä rakennelmasta.
Oon ollut niin täynnä kiukkua vihaa angstia,että voisin vaan kaiket päivät kirkua,kirkua kirkua...
Ei mulla ole hei muuta mahdollisuutta,kuin jättää tää yks kivi tähän muistomerkiksi. Tässä oli joskus jotain.
I was here.
Mitä nyt. Mitä mä nyt teen?
En minä tiedä mitä mä haluisin tehdä, en osaa tehdä mitään.
En mä tätä halunnut.
Halusin pitää suhteeni,avioliittoni,isän lapsellani.Mut ehdot olisi olleet liian rankat,ne tuli eteen.
Ne meille tuli,ehdot.
Kommentit
Lähetä kommentti