Lähdin tiistaina siis tyttären luo "lomalle".Kaiken kaikkiaan lomalle koko elämästäni,ja kaikista vaikeuksista ja huolista ja ahdistuksista.Lapset on hoidettu muualle hoitoon,ja pienin jäi isänsä kanssa kotiin. Minä karkasin.Mies kysyi minulta,milloin tulen takaisin,sanoin en tiedä ,ehkä en palaakaan???
Se oli hänen mielestään mielenterveyspotilaan puhetta,haihattelua.
Minusta se oli ,ja on edellen,ihmisen puhetta,joka on ihan helvetin väsynyt.Kaikkeen! Jopa lapsiin,niihin maailman rakkaimpiin ja tärkeimpiin,mutta tällä hetkellä en kaipaa edes heitä.Kuulen vain oman huutoni sisälläni.
Eron sattuessa mies pääsee kuin koiraveräjästä,useimmiten.Hän on se joka muuttaa pois,ja saa alkaa parantelemaan itseään usein raskaan erokokemuksen jälkeen. Äiti/nainen on se,joka jää antamaan vastuun lapsista,ja koettaa korjailla itseään siinä samalla.
Minä en halua palata.
Minä haluan olla se mies,joka kävelee pois,ja jonka elämästä tulee helppoa.
Haluan olla se,jolla ei ole muuta kuin aikaa itselleen.
Lapsia voisin nähdä vaikka viikonloppuisin tai jotain...
Tilanne tuntuu todella ärsyttävälle,koska tiedän,että onhan minun pakko palata,minunhan pitää olla se vahva joka hoitaa asiat loppuun saakka...ainoa vaan että terapia on kesken,ja jotenkin tunnen,että mä kerrankin elämässä tarvisin sitä,että jotkut muut kannattelee mua,ja antaa mun olla,antaa mun olon tasaantua niin,ettei jokainen pienikin ärsyke,tule ihan iholle,ja käynnistä sitä luotien sinkousta muistuttavaa reaktiota.Se on ihan ylireaktio,mutta niin loppu olen.Terapeutti oli sitä mieltä ,että onko tuo nyt ihme,minua on kiusattu 37 vuotta jos lasketaan eskarista alkaen...että ne tunteet vaan räiskyy sieltä ulos. Ja pakko ne on ulos päästää ei niitä voi sisäänsäkään padota.No näitä tunteita en ole voinut sisään padota vaikka olisin halunnutkin.Haluaisin käyttäytyä fiksusti ja hillitysti,koska niin vaan pitää.Tämä tunnereaktioiden ulosmarssi on minulle itselleni pettymys.
Menen kotiin sunnuntaina.Menen vaikka haluaisin tältä istumalta kadota ja unohtaa että minulla mitään perhettä onkaan.
Juuri nyt tunnen,että jaksan huolehtia juuri ja juuri itsestäni,mitä tällaisesta raadosta on iloa kenellekään????
Suunnittelin Caribialla ulkoaltaassa auringonpaisteessa uiskennellessani,että tarjoan lasten isille kuukauden aktiiviloman lastensa kera.Asuisivat siellä kimpassa ja hoitaisivat omat lapsensa :)
Miksiköhän minusta tuntuu ,että ei tulisi suostumusta.
Minä olen siis ihminen,jonka on huolehdittava niistä ihmisentaimista,varmaan sitten parhaan kykyni mukaan.Paras kykyni ei vaan ole kummoinen tällä hetkellä.
Näillä mennään.
Nämä about 2pv täällä ovat olleet niin mukavia leppoisia,että en,en haluaisi palata enää vastuunkantajan rooliin.
Voisinko palauttaa sen, vielä näin parin kymmenen vuoden jälkeen????
Se oli hänen mielestään mielenterveyspotilaan puhetta,haihattelua.
Minusta se oli ,ja on edellen,ihmisen puhetta,joka on ihan helvetin väsynyt.Kaikkeen! Jopa lapsiin,niihin maailman rakkaimpiin ja tärkeimpiin,mutta tällä hetkellä en kaipaa edes heitä.Kuulen vain oman huutoni sisälläni.
Eron sattuessa mies pääsee kuin koiraveräjästä,useimmiten.Hän on se joka muuttaa pois,ja saa alkaa parantelemaan itseään usein raskaan erokokemuksen jälkeen. Äiti/nainen on se,joka jää antamaan vastuun lapsista,ja koettaa korjailla itseään siinä samalla.
Minä en halua palata.
Minä haluan olla se mies,joka kävelee pois,ja jonka elämästä tulee helppoa.
Haluan olla se,jolla ei ole muuta kuin aikaa itselleen.
Lapsia voisin nähdä vaikka viikonloppuisin tai jotain...
Tilanne tuntuu todella ärsyttävälle,koska tiedän,että onhan minun pakko palata,minunhan pitää olla se vahva joka hoitaa asiat loppuun saakka...ainoa vaan että terapia on kesken,ja jotenkin tunnen,että mä kerrankin elämässä tarvisin sitä,että jotkut muut kannattelee mua,ja antaa mun olla,antaa mun olon tasaantua niin,ettei jokainen pienikin ärsyke,tule ihan iholle,ja käynnistä sitä luotien sinkousta muistuttavaa reaktiota.Se on ihan ylireaktio,mutta niin loppu olen.Terapeutti oli sitä mieltä ,että onko tuo nyt ihme,minua on kiusattu 37 vuotta jos lasketaan eskarista alkaen...että ne tunteet vaan räiskyy sieltä ulos. Ja pakko ne on ulos päästää ei niitä voi sisäänsäkään padota.No näitä tunteita en ole voinut sisään padota vaikka olisin halunnutkin.Haluaisin käyttäytyä fiksusti ja hillitysti,koska niin vaan pitää.Tämä tunnereaktioiden ulosmarssi on minulle itselleni pettymys.
Menen kotiin sunnuntaina.Menen vaikka haluaisin tältä istumalta kadota ja unohtaa että minulla mitään perhettä onkaan.
Juuri nyt tunnen,että jaksan huolehtia juuri ja juuri itsestäni,mitä tällaisesta raadosta on iloa kenellekään????
Suunnittelin Caribialla ulkoaltaassa auringonpaisteessa uiskennellessani,että tarjoan lasten isille kuukauden aktiiviloman lastensa kera.Asuisivat siellä kimpassa ja hoitaisivat omat lapsensa :)
Miksiköhän minusta tuntuu ,että ei tulisi suostumusta.
Minä olen siis ihminen,jonka on huolehdittava niistä ihmisentaimista,varmaan sitten parhaan kykyni mukaan.Paras kykyni ei vaan ole kummoinen tällä hetkellä.
Näillä mennään.
Nämä about 2pv täällä ovat olleet niin mukavia leppoisia,että en,en haluaisi palata enää vastuunkantajan rooliin.
Voisinko palauttaa sen, vielä näin parin kymmenen vuoden jälkeen????
Kommentit
Lähetä kommentti