Aamulla ehdin olla vähän virkeä hetken.Vähän virkeä,niin että ei ollut havaittavissa yhtään nuupahtamista,väsähtämistä tai muutakaan.Luulin että selviän tästä päivästä ilman tätä väsymistä ja pään sekavuutta,mutta ei-eipä ei sitten. Homman nimi on siis se,että ilmeisesti aamupala nostattaa mulla sokrut,ja sitten oon ihan pimpeli pompeli.Myönnän että olen ollut ihan hiton huono diabeetikko sen suhteen,etten ole mittaillut arvoja.En tiedä miksi sekin on niin vaikeaa.Luotin siihen että paastot lähti pysymään kunnossa,että ne myös pysyy,ja oletin,että aamupalan jälkeinenkin pysyy aisoissa koska paasto pysyy.Vähän voisi olon perusteella sanoa,että juu ei pysy.Mutta olihan mulla hetken ihan hyväkin olo.
Tästä seuraa tietenkin mielen alennus (toim.huom. tahallinen huonoa kieltä oleva sana)
Ipana on päiväkodissa,joten senkään puolesta ei tarvi olla nyt pahalla mielellä,etten jaksa hänelle tarjota virikettä taikka ulkoilla.Joten masentelen muuten vain.
Aamustahan se alkoi...kun huomaa,että jalat ei taas kanna,kipeytyy vaan,ja ruhon liikuttaminen vaatii ponnisteluja ihan hirveästi.Se nyt on tietty oma vika,vaikka täytyy sanoa,että tiukastikaan fiksu ruokavalio ei onnistunut karistamaan minulta painoa,joten motivaatio jatkaa sitä,on likipitäen nolla.Ymmärrän kyllä,että ilman muutoksia,ei kyllä voikaan tapahtua mitään,mutta mutta mutta.
Joten hyvin raskaskulkuinen päivä tästä nyt alkoi muodostua,ja mietinkin kovin,millä saan sen parempaan nousuun...
Kohta pitäisi lähteä fysioterapeuttia tapaamaan,sitä ennen siis pakko siistiytymistä jne,kun vaan jaksais.Voisin aivan hyvin lähteä sinne juuri näinkin,kun ei vaan jaksais piitata nyt itsestään,kuin juuri sen verran että pysyn tässä penkillä istumassa.Ja tämäkin rasittaa.
Voi masentunut mieleni,miksi et anna mun lentää,vaikka juuri sitä tarviisin ja haluisin?
Kuka sitoi nämä kivet ankkureiksi,etten varmaankaan pääsee?
Minä itse varmaankin?
Mies yrittää mulle näyttää,että olen tarpeellinen; itsestä tuntuu että mun ainut funktio on olla kotona,tehdä aina vain vähemmän ja vähemmän juttuja,koska en vaan jaksa.Juuri tässä kohtaa voisin taas vain feidata itseni kuvasta.Toimin edelleen pumppuna tässä miljöössä,pumppaan asioita eteenpäin niin ettei vaikkapa laskut jää maksamatta,ja peseskelen pyykkejä,että tyypeillä on vaatetta että pääsevät ulkoilmaan ja pois täältä..Minä jään tänne pumppaamaan,jotta veden virtaus ei lopu,jotta koko ajan käy liike,joka ei ehdy.Omat liikkeeni sen sijaan ovat enää hyvin pieniä,mutta se on kai toimeni nyt.Ainoa toimeni.Pistää lapsia liikkeelle,niin että heidän elämänsä ei pysähdy,ja he saavat asiansa hoidettua.Heillä on vielä paljon edessä tavoiteltavaa,suoritettavaa.On koulusta selvittävä,sitten Elämästä.
Minä oon ne tehnyt jo.
Kävin kouluni
Loin elämäni joka on yhtä kuin lapseni ja perheeni
The end.Enää ei ole mitään luotavaa,on vain aikaa joka kulutetaan päivä kerrallaan,ollaan,hengitellään,ilman enään mitään päämäärää.
Voiko tällaisesta olla onnellinen?
No voihan sitä.Olla tössöttää tässä vain.Ei mulla mitään suurta asemaa ole,mutta olenpahan ainakin,tässä näin.
Varmaan kanavoisin tarmoni johonkin remontointiin jo olisi oma talo,mitä olisi mielekästä laitella.Tai sitten en,jos olisin yhtä väsynyt kuin nyt.
Onneksi on niitä virkeitäkin päiviä edes joskus,tai semivirkeitä,jolloin jaksaa pestä pyykkiä,ja jättää ne pestyt koneelliset sitten viikoksi koreihin,koska kukaan ei jaksa-viitis-halua viikata niitä.Jaksaa järkkäillä kodissa kamoja paikoilleen jne.
Sitten kun on hyvässä vireessä,niin jaksaa ideoida,ja nauttia niistä ideoista ja toteutuksen suunnittelusta,ja jopa toteuttaa niitä,voi hurjaa ;)
Tämä mun olotilojeni vaihtelevuus vaatii hirveästi perheeltä.Tämä on vaan niin väärin heitä kohtaan.Joskus tuskin jaksan olla läsnä lapsille,tuskastun,ja tunnen suorastaan fyysistä puristusta kun he tulevat höpöttämään.Voiko saako miksi ei ....rikotaan sääntöjä koko ajan,niihin pitäisi jaksaa puuttua,mutta se muistuttaminenkin on niin kauhean raskasta,pitää sitä dialogia lapsen kanssa miksi näin on sovittu ja miksi ihmeessä sinä uhmaat tätä sääntöä,joka on ollut ikuisuuden ja sinä tiedät sen.
Voi iso väsymys ja huokaus.Milloin tämä loppuu,milloin tämä helpottaa,milloin saan kirjoittaa itseni ulos tästä näytelmästä?
Ellen rakastaisi perhettäni niin paljon,olisin häipynyt jo aikaa sitten.Mun ihana pieni Ipana on kyllä mun elämäni valo,ilman häntä en varmaan jaksaisikaan,yhtään.Samaan aikaan kun hurja onni hänestä sykkii rinnassa,samaan aikaan turruttava menettämisen pelko nousee sen rinnalle.
Psyka antoi mulle mieliala taulukon,mutta en mä osaasiihen merkitä mitään.Mulla on nyt tuo oma kalenteri,johon laitan muutamalla sanalla mille tuntuu.Koitan muistaa ottaa sen viikon päästä taas mukaan psykalle,ja kertoa.Nekin kerrat menee niin nopeasti,viimeksikin puhuin vanhimmasta pojastani varmaan puoli tuntia,ihan siitä kuinka huolissani olen.Kai se sitten jotenkin liittyi mun omaan käyntiin,vaikka usein tuntuukin niin turhalle paiskoa ainuttakaan sanaa mihinkään,kun kuitenkaan mikään ei muutu.Ellei sitten oikea kuulija satu paikalle :D
Mjaah.
Nyt on aika sulkea tämä masentava eepos tältä päivää,ja pahoiteltava jos olet lukenut kaiken tämän roskan.Ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä,vaan keventää jollain lailla omaa taakkaa.
(no ei se kyllä yhtään keveämmälle tunnu vaikka näitä tänne vuodatinkin,kylläkään) Mutta matka jatkuu taas,omalla matkalla ollaan,mun matkani on tän näköinen.Millainens sulla?
Tästä seuraa tietenkin mielen alennus (toim.huom. tahallinen huonoa kieltä oleva sana)
Ipana on päiväkodissa,joten senkään puolesta ei tarvi olla nyt pahalla mielellä,etten jaksa hänelle tarjota virikettä taikka ulkoilla.Joten masentelen muuten vain.
Aamustahan se alkoi...kun huomaa,että jalat ei taas kanna,kipeytyy vaan,ja ruhon liikuttaminen vaatii ponnisteluja ihan hirveästi.Se nyt on tietty oma vika,vaikka täytyy sanoa,että tiukastikaan fiksu ruokavalio ei onnistunut karistamaan minulta painoa,joten motivaatio jatkaa sitä,on likipitäen nolla.Ymmärrän kyllä,että ilman muutoksia,ei kyllä voikaan tapahtua mitään,mutta mutta mutta.
Joten hyvin raskaskulkuinen päivä tästä nyt alkoi muodostua,ja mietinkin kovin,millä saan sen parempaan nousuun...
Kohta pitäisi lähteä fysioterapeuttia tapaamaan,sitä ennen siis pakko siistiytymistä jne,kun vaan jaksais.Voisin aivan hyvin lähteä sinne juuri näinkin,kun ei vaan jaksais piitata nyt itsestään,kuin juuri sen verran että pysyn tässä penkillä istumassa.Ja tämäkin rasittaa.
Voi masentunut mieleni,miksi et anna mun lentää,vaikka juuri sitä tarviisin ja haluisin?
Kuka sitoi nämä kivet ankkureiksi,etten varmaankaan pääsee?
Minä itse varmaankin?
Mies yrittää mulle näyttää,että olen tarpeellinen; itsestä tuntuu että mun ainut funktio on olla kotona,tehdä aina vain vähemmän ja vähemmän juttuja,koska en vaan jaksa.Juuri tässä kohtaa voisin taas vain feidata itseni kuvasta.Toimin edelleen pumppuna tässä miljöössä,pumppaan asioita eteenpäin niin ettei vaikkapa laskut jää maksamatta,ja peseskelen pyykkejä,että tyypeillä on vaatetta että pääsevät ulkoilmaan ja pois täältä..Minä jään tänne pumppaamaan,jotta veden virtaus ei lopu,jotta koko ajan käy liike,joka ei ehdy.Omat liikkeeni sen sijaan ovat enää hyvin pieniä,mutta se on kai toimeni nyt.Ainoa toimeni.Pistää lapsia liikkeelle,niin että heidän elämänsä ei pysähdy,ja he saavat asiansa hoidettua.Heillä on vielä paljon edessä tavoiteltavaa,suoritettavaa.On koulusta selvittävä,sitten Elämästä.
Minä oon ne tehnyt jo.
Kävin kouluni
Loin elämäni joka on yhtä kuin lapseni ja perheeni
The end.Enää ei ole mitään luotavaa,on vain aikaa joka kulutetaan päivä kerrallaan,ollaan,hengitellään,ilman enään mitään päämäärää.
Voiko tällaisesta olla onnellinen?
No voihan sitä.Olla tössöttää tässä vain.Ei mulla mitään suurta asemaa ole,mutta olenpahan ainakin,tässä näin.
Varmaan kanavoisin tarmoni johonkin remontointiin jo olisi oma talo,mitä olisi mielekästä laitella.Tai sitten en,jos olisin yhtä väsynyt kuin nyt.
Onneksi on niitä virkeitäkin päiviä edes joskus,tai semivirkeitä,jolloin jaksaa pestä pyykkiä,ja jättää ne pestyt koneelliset sitten viikoksi koreihin,koska kukaan ei jaksa-viitis-halua viikata niitä.Jaksaa järkkäillä kodissa kamoja paikoilleen jne.
Sitten kun on hyvässä vireessä,niin jaksaa ideoida,ja nauttia niistä ideoista ja toteutuksen suunnittelusta,ja jopa toteuttaa niitä,voi hurjaa ;)
Tämä mun olotilojeni vaihtelevuus vaatii hirveästi perheeltä.Tämä on vaan niin väärin heitä kohtaan.Joskus tuskin jaksan olla läsnä lapsille,tuskastun,ja tunnen suorastaan fyysistä puristusta kun he tulevat höpöttämään.Voiko saako miksi ei ....rikotaan sääntöjä koko ajan,niihin pitäisi jaksaa puuttua,mutta se muistuttaminenkin on niin kauhean raskasta,pitää sitä dialogia lapsen kanssa miksi näin on sovittu ja miksi ihmeessä sinä uhmaat tätä sääntöä,joka on ollut ikuisuuden ja sinä tiedät sen.
Voi iso väsymys ja huokaus.Milloin tämä loppuu,milloin tämä helpottaa,milloin saan kirjoittaa itseni ulos tästä näytelmästä?
Ellen rakastaisi perhettäni niin paljon,olisin häipynyt jo aikaa sitten.Mun ihana pieni Ipana on kyllä mun elämäni valo,ilman häntä en varmaan jaksaisikaan,yhtään.Samaan aikaan kun hurja onni hänestä sykkii rinnassa,samaan aikaan turruttava menettämisen pelko nousee sen rinnalle.
Psyka antoi mulle mieliala taulukon,mutta en mä osaasiihen merkitä mitään.Mulla on nyt tuo oma kalenteri,johon laitan muutamalla sanalla mille tuntuu.Koitan muistaa ottaa sen viikon päästä taas mukaan psykalle,ja kertoa.Nekin kerrat menee niin nopeasti,viimeksikin puhuin vanhimmasta pojastani varmaan puoli tuntia,ihan siitä kuinka huolissani olen.Kai se sitten jotenkin liittyi mun omaan käyntiin,vaikka usein tuntuukin niin turhalle paiskoa ainuttakaan sanaa mihinkään,kun kuitenkaan mikään ei muutu.Ellei sitten oikea kuulija satu paikalle :D
Mjaah.
Nyt on aika sulkea tämä masentava eepos tältä päivää,ja pahoiteltava jos olet lukenut kaiken tämän roskan.Ei ole tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä,vaan keventää jollain lailla omaa taakkaa.
(no ei se kyllä yhtään keveämmälle tunnu vaikka näitä tänne vuodatinkin,kylläkään) Mutta matka jatkuu taas,omalla matkalla ollaan,mun matkani on tän näköinen.Millainens sulla?
Kommentit
Lähetä kommentti