Vau. Nyt on napsahtanut joku autopilotti päälle, huomasin juuri ,että ihmeellisen "monotonisesti " suoritan asioita. Tässä on tainnut nyt tapahtua suuria asioita nopealla vauhdilla, ja vaikka päävire onkin positiivinen, niin kun kyse on isoista muutoksista taas vaihteeksi, niin ehkäpä tämä on ihan normaalia, tuntea näin. Ei tämä huono tunne ole, on vaan hassua, että minä tässä häärään ja hoitelen asioita eteenpäin, koska
muutamme toiselle paikkakunnalle!!!!!!!!!!!
Jestas sentään, nyt se on sanottu, olipa jännittävää.
Mies ottaa tarjouksia vastaan, mihin hintaan mikäkin muuttofirma tulisi kuskaamaan tavaramme täältä sinne uuteen kotiin, ja vielä niin, että maksettuja miehiä siihen mukaan, koska muutoissamme on ollut usein suurin stressi se, ketä muuttoavuksi. Ja koskapa matka on pitkä, on homma hoidettava yhdellä kuormalla. Scary!!!
Minä kirjoittelen sähköposteja uuteen päähän, perun asiakkuuksia, aikoja ja kontakteja täältä päästä,ja toisaalta yritän hoitaa kaikki auki olevat asiat pois alta, ja saada kaiken hoidettua niin pitkälle näin, kuin mahdollista. Nyt kun tätä purkaa näin, alkaa vähän jännittää itseäkin. Voin vain kuvitella lasten jännittyneisyyden, koska hehän vaihtavat todella suuren palan elämäänsä, koulumaailman kavereineen. Se on surullista, mutta elämä on tällaista, ei palaset pysy paikoillaan aina. Jos me emme olisi muuttaneet, joku muu olisi. Opettaja olisi lähtenyt pois ja vaihtunut, mitä vain. Emme voi jäädä paikoillemme vain siksi,että mikään ei muuttuisi. En kumminkaan osaa perustella muuttoamme kenellekään. Me olisimme VOINEET olla tässäkin, mutta moni asia ja tapahtuma, moni palanen alkoi liikkua, ja lopputuloksena on nyt tämä, että muutamme kauas, eri kaupunkiin. Elämä on kummallista, minun elämä ainakin. Samalla se on aivan äärettömän jännää ja kiinnostavaa, kun antaa sen kulkea painollaan, ja kuuntelee niitä muutoksia ja viestejä, millä se viestittää meille tapahtumista. Tältä kannalta ajatellen, tämä on aivan huikean mahtavaa.
Olen joutunut nyt kertomaan päätöksestämme monille, jotka elivät mukana tapahtumissa, jotka siis päättyivät maanantaina kaavintaan. Olen kertonut että se oli viimeinen niitti meidän lapsihaaveille. Näin sanottuna se kuulostaa taas tosi surulliselle jutulle, ja saa pienen silmien räpsyttelyn aikaan. Nieleskelen hiukan tätä asiaa, koska se tuntuu kyllä pahalle.Samaan aikaan minä tiedän, ja mieheni tietää, että se on oikea ratkaisu ja päätös. Liikutuin hyvin syvästi kun mieheni minulle puhui, hän otti minua kädestä, ja melkein kyynelsilmin jutteli, että me emme voi jatkaa enää,emme sinun terveyden ja ennen kaikkea hengen kustannuksella. Minä olen hänelle niin tärkeä,eikä hän halua minua menettää.
Jos joku vielä miettii, kunnioittaako hän minua ja terveyttäni, niin vastaus lienee selviää tuosta.
Minä naurahtelin hermostuneena. Ensinnäkin nähdä mieheni tuollaisessa mielentilassa, ja se, millaisella vakavuudella hän sen puhui. Hän ei halua menettää minua.
Jouduin puhallella hiukan, itkua nieleskellä silloinkin. Pidimme kädestä toisiamme ja sanoin vain vaivoin "niin".
Minulle laitettiin kaavinnan yhteydessä Mirena. Nyt vain jännäämme, alkaako se sopia minulle. Kyllä se alkaa, koska päätän niin.
En kuulu enää vauvakuumeilijoihin. En kuulu enää koskaan odottajiin, en vauvan saaneisiin, en pikkulapsien äiteihin... En jaksanut kuulua suurperheiden äitien ryhmään, en uusperheiden ryhmään.
Haluaisin silti kuulua johonkin ryhmään, saada jostain vertaistukea taikka arjen höpöttelyseuraa. Mutta miltään vauvapalstalta en sitä voi hakea, en jaksa. Vähän varmaan, uskoisin, kirpaisee raskausuutiset. Vaikka niin ne kirpoi minua jo aiemmat 4 vuottakin, kun yritimme. Ihan hullua.
Minun pitää ihan tosiaan keskittyä ajattelemaan nyt näitä lapsia, joita on. Kotona on viisi lasta,sekin on vielä MONTA, vaikka se minusta tuntuu niin vähälle.Oikeasti elämä helpottuu koko ajan ,nuorin on jo 4,5v!
Minä pääsen tämän surun yli. Me pääsemme, sillä mieskin suree. Meillä olisi ollut rakkautta vielä sille yhdeksännellekin lapselle, jonka me jo hyvin konkreettisesti koimme, erilaisten kokemusten ja "tapaamisten" kautta. Ne on niitä meidän henkimaailman juttuja ;)
Milo kertoi matkalla hammaslääkäriin, että he olivat parhaan kaverinsa kanssa puhuneet yhden välitunnin siitä, miksi me muutamme. Milo kysyi sitä. Minä vastasin että en tiedä, mutta sen tiedän että vuosi sitten kun muutimme tähän, tiesin että asumme tässä noin vuoden. Mutta siitä minulla ei ole hajuakaan, miksi asia oli silloin niin. Kuten kaikkiin "taivaasta tupsahtaviin tietoihin" suhtauduin tähänkin ihan lunkisti, kuin mihin tahansa ilmoitusluontoiseen asiaan. En epäillyt, mutta naureskelin mielessäni että heh heh ,vai sillä tavalla. No mutta niinhän siinä nyt kävikin, just sillä tavalla.Mutta en minä tiedä, kaikki palaset vaan meni näin, kuten aiemmin totesin.Tämän yritin selittää 12 veelle helpolla tavalla.
Tällaisessa Multi-murroksessa olen nyt, moni vanha rakenne hajoaa ja uusia rakentuu.
Minusta tämä on kauhena mielenkiintoista, vaaikkakin myös satuttavaa.
muutamme toiselle paikkakunnalle!!!!!!!!!!!
Jestas sentään, nyt se on sanottu, olipa jännittävää.
Mies ottaa tarjouksia vastaan, mihin hintaan mikäkin muuttofirma tulisi kuskaamaan tavaramme täältä sinne uuteen kotiin, ja vielä niin, että maksettuja miehiä siihen mukaan, koska muutoissamme on ollut usein suurin stressi se, ketä muuttoavuksi. Ja koskapa matka on pitkä, on homma hoidettava yhdellä kuormalla. Scary!!!
Minä kirjoittelen sähköposteja uuteen päähän, perun asiakkuuksia, aikoja ja kontakteja täältä päästä,ja toisaalta yritän hoitaa kaikki auki olevat asiat pois alta, ja saada kaiken hoidettua niin pitkälle näin, kuin mahdollista. Nyt kun tätä purkaa näin, alkaa vähän jännittää itseäkin. Voin vain kuvitella lasten jännittyneisyyden, koska hehän vaihtavat todella suuren palan elämäänsä, koulumaailman kavereineen. Se on surullista, mutta elämä on tällaista, ei palaset pysy paikoillaan aina. Jos me emme olisi muuttaneet, joku muu olisi. Opettaja olisi lähtenyt pois ja vaihtunut, mitä vain. Emme voi jäädä paikoillemme vain siksi,että mikään ei muuttuisi. En kumminkaan osaa perustella muuttoamme kenellekään. Me olisimme VOINEET olla tässäkin, mutta moni asia ja tapahtuma, moni palanen alkoi liikkua, ja lopputuloksena on nyt tämä, että muutamme kauas, eri kaupunkiin. Elämä on kummallista, minun elämä ainakin. Samalla se on aivan äärettömän jännää ja kiinnostavaa, kun antaa sen kulkea painollaan, ja kuuntelee niitä muutoksia ja viestejä, millä se viestittää meille tapahtumista. Tältä kannalta ajatellen, tämä on aivan huikean mahtavaa.
Olen joutunut nyt kertomaan päätöksestämme monille, jotka elivät mukana tapahtumissa, jotka siis päättyivät maanantaina kaavintaan. Olen kertonut että se oli viimeinen niitti meidän lapsihaaveille. Näin sanottuna se kuulostaa taas tosi surulliselle jutulle, ja saa pienen silmien räpsyttelyn aikaan. Nieleskelen hiukan tätä asiaa, koska se tuntuu kyllä pahalle.Samaan aikaan minä tiedän, ja mieheni tietää, että se on oikea ratkaisu ja päätös. Liikutuin hyvin syvästi kun mieheni minulle puhui, hän otti minua kädestä, ja melkein kyynelsilmin jutteli, että me emme voi jatkaa enää,emme sinun terveyden ja ennen kaikkea hengen kustannuksella. Minä olen hänelle niin tärkeä,eikä hän halua minua menettää.
Jos joku vielä miettii, kunnioittaako hän minua ja terveyttäni, niin vastaus lienee selviää tuosta.
Minä naurahtelin hermostuneena. Ensinnäkin nähdä mieheni tuollaisessa mielentilassa, ja se, millaisella vakavuudella hän sen puhui. Hän ei halua menettää minua.
Jouduin puhallella hiukan, itkua nieleskellä silloinkin. Pidimme kädestä toisiamme ja sanoin vain vaivoin "niin".
Minulle laitettiin kaavinnan yhteydessä Mirena. Nyt vain jännäämme, alkaako se sopia minulle. Kyllä se alkaa, koska päätän niin.
En kuulu enää vauvakuumeilijoihin. En kuulu enää koskaan odottajiin, en vauvan saaneisiin, en pikkulapsien äiteihin... En jaksanut kuulua suurperheiden äitien ryhmään, en uusperheiden ryhmään.
Haluaisin silti kuulua johonkin ryhmään, saada jostain vertaistukea taikka arjen höpöttelyseuraa. Mutta miltään vauvapalstalta en sitä voi hakea, en jaksa. Vähän varmaan, uskoisin, kirpaisee raskausuutiset. Vaikka niin ne kirpoi minua jo aiemmat 4 vuottakin, kun yritimme. Ihan hullua.
Minun pitää ihan tosiaan keskittyä ajattelemaan nyt näitä lapsia, joita on. Kotona on viisi lasta,sekin on vielä MONTA, vaikka se minusta tuntuu niin vähälle.Oikeasti elämä helpottuu koko ajan ,nuorin on jo 4,5v!
Minä pääsen tämän surun yli. Me pääsemme, sillä mieskin suree. Meillä olisi ollut rakkautta vielä sille yhdeksännellekin lapselle, jonka me jo hyvin konkreettisesti koimme, erilaisten kokemusten ja "tapaamisten" kautta. Ne on niitä meidän henkimaailman juttuja ;)
Milo kertoi matkalla hammaslääkäriin, että he olivat parhaan kaverinsa kanssa puhuneet yhden välitunnin siitä, miksi me muutamme. Milo kysyi sitä. Minä vastasin että en tiedä, mutta sen tiedän että vuosi sitten kun muutimme tähän, tiesin että asumme tässä noin vuoden. Mutta siitä minulla ei ole hajuakaan, miksi asia oli silloin niin. Kuten kaikkiin "taivaasta tupsahtaviin tietoihin" suhtauduin tähänkin ihan lunkisti, kuin mihin tahansa ilmoitusluontoiseen asiaan. En epäillyt, mutta naureskelin mielessäni että heh heh ,vai sillä tavalla. No mutta niinhän siinä nyt kävikin, just sillä tavalla.Mutta en minä tiedä, kaikki palaset vaan meni näin, kuten aiemmin totesin.Tämän yritin selittää 12 veelle helpolla tavalla.
Tällaisessa Multi-murroksessa olen nyt, moni vanha rakenne hajoaa ja uusia rakentuu.
Minusta tämä on kauhena mielenkiintoista, vaaikkakin myös satuttavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti