Eilen tirittelin vähän sairaalassa, sitten ihan pikkuisen kyynelehdin kun miehen syliin saakka pääsin, ja sitten olinkin äiti reipas loppu illan.
Kunnes nukkumaan käytiin.
Makuuasento laukaisi kauhean yliturvimisreaktion, ja itkin niin, että naamaan sattui.
Sanoin miehellekin - Miksi minä itken. Mitä minä nyt oikeastaan suren?
Menetettyä unelmaa?
Pettymystä?
...
En voi olla pahoillani "vauvan" takia, hänen elämä ja kehitys oli päättynyt jo varhain, vain hetki sen jälkeen kun syke oli nähty. Hänen ei ollut määrä tulla nyt.
En voi olla pahoillani siitäkään, että minulle tämä tulee olemaan fyysisesti nyt helpompaa, kuin silloin aikoinaan, vuonna 2005, kun Milon pikkuveli oli jo paljon isompi sikiö kohdussani, ja siellä hänkin nukkui rauhallista untaan, eikä kukaan tiennyt, että elämä oli päättynyt jo hänen maallisessa majassaan. Niin tämäkin raskaus olisi varmaan vain pysynyt ja pysynyt, sillä toisin kuin muissa koskaan ennen, minulla ei ollut mitään vuotoja, pahoinvointi oli suht voimakasta, vain oma omituinen olo siitä, että mahassa ei ole mitään, vaivasi, ja siitä juttelinkin miehelle usein näiden kahden viime viikon aikana, eli niiden viikkojen, jolloin tämä pieni alku oli lopettanut oikeastikin kasvamisensa.
Kyllä se varmaan on se pettymys. Ehdimme miettiä elämää "sitten kun" meillä olisi vauva. Toki se oli ihan huikea onnikin, sillä kuopuksen syntymästä saakka, olimme toivoneet vielä sisarusta hänelle. Biologista täyssisarusta. Keskenmenosta kuuleminen on aika väkivaltainen tilanne. Siinä ikäänkuin puukolla raadellaan sinusta irti joku osa, joka oli jo henkisesti kasvanut sinuun kiinni. Revitään pois, et saa sitä mikä sinulle olisi kuulunut.
Lisäksi koin myös pettäneeni miehenikin, kun raskaus ei jatkunutkaan, onhan kyse minun kehosta. Pöhkö ajatus, sitä mieltä mieskin on, mutta yhtäkaikki, sellainen tunne minulla kävi. Siis suru hänenkin puolesta, sillä menettihän hänkin jotain itselleen tärkeää.
Eilen illalla kun se tulva puski ulos minusta, samaan aikaan nauroin asille, miksi, miksi itken. Toki olisin epäinhimillinen jollen tuntisi ja feikki, ellen näyttäisi tunteitani. Eilen sairaalasta lähtiessä huolin hiukan siitä, miltä näytin muiden silmissä. Ei se ole sitä ettei voisi näyttää surua muille, ehkä enemmän sitä, etten halunnut hämmentää muita itkuisilla kasvoillani. Ihminen on kummallinen.
Onneksi minulla on niin paljon ilonaiheita, että väkisinkin hymy palaa ilmeeseen nopeasti. Eilenkin, ja tänään.
Tämä on nyt etappi, mikä piti taas käydä.
Tämä on nyt neljäs keskenmeno kaikkineen, koko elämäni aikana. Raskautena tämä oli kai 12.
Muistoissa yksi tuulimuna silloin kun olen toivonut Sade-Tuuliaa, Milon jälkeen Casper- enkeli, juuri ennen Samuelia ollut km, ja nyt ...haluaisin kirjoittaa: JUURI ENNEN Jacobia ollut raskaus. Seuraavalla kerralla hän pääsee tänne :)
Suru, kyyneleet... onni, ilo,toiveikkuus...
Ne kaikki kietoutuvat nyt kauniiksi kimaltavaksi palloksi, jota kääntelemällä esiin tulee aina joku erilainen kulma. Ne kaikki edustavat nyt tätä tilannetta, tästä kaikesta kasvaa uusi Timantti elämäni kaulaketjua koristamaan
Kunnes nukkumaan käytiin.
Makuuasento laukaisi kauhean yliturvimisreaktion, ja itkin niin, että naamaan sattui.
Sanoin miehellekin - Miksi minä itken. Mitä minä nyt oikeastaan suren?
Menetettyä unelmaa?
Pettymystä?
...
En voi olla pahoillani "vauvan" takia, hänen elämä ja kehitys oli päättynyt jo varhain, vain hetki sen jälkeen kun syke oli nähty. Hänen ei ollut määrä tulla nyt.
En voi olla pahoillani siitäkään, että minulle tämä tulee olemaan fyysisesti nyt helpompaa, kuin silloin aikoinaan, vuonna 2005, kun Milon pikkuveli oli jo paljon isompi sikiö kohdussani, ja siellä hänkin nukkui rauhallista untaan, eikä kukaan tiennyt, että elämä oli päättynyt jo hänen maallisessa majassaan. Niin tämäkin raskaus olisi varmaan vain pysynyt ja pysynyt, sillä toisin kuin muissa koskaan ennen, minulla ei ollut mitään vuotoja, pahoinvointi oli suht voimakasta, vain oma omituinen olo siitä, että mahassa ei ole mitään, vaivasi, ja siitä juttelinkin miehelle usein näiden kahden viime viikon aikana, eli niiden viikkojen, jolloin tämä pieni alku oli lopettanut oikeastikin kasvamisensa.
Kyllä se varmaan on se pettymys. Ehdimme miettiä elämää "sitten kun" meillä olisi vauva. Toki se oli ihan huikea onnikin, sillä kuopuksen syntymästä saakka, olimme toivoneet vielä sisarusta hänelle. Biologista täyssisarusta. Keskenmenosta kuuleminen on aika väkivaltainen tilanne. Siinä ikäänkuin puukolla raadellaan sinusta irti joku osa, joka oli jo henkisesti kasvanut sinuun kiinni. Revitään pois, et saa sitä mikä sinulle olisi kuulunut.
Lisäksi koin myös pettäneeni miehenikin, kun raskaus ei jatkunutkaan, onhan kyse minun kehosta. Pöhkö ajatus, sitä mieltä mieskin on, mutta yhtäkaikki, sellainen tunne minulla kävi. Siis suru hänenkin puolesta, sillä menettihän hänkin jotain itselleen tärkeää.
Eilen illalla kun se tulva puski ulos minusta, samaan aikaan nauroin asille, miksi, miksi itken. Toki olisin epäinhimillinen jollen tuntisi ja feikki, ellen näyttäisi tunteitani. Eilen sairaalasta lähtiessä huolin hiukan siitä, miltä näytin muiden silmissä. Ei se ole sitä ettei voisi näyttää surua muille, ehkä enemmän sitä, etten halunnut hämmentää muita itkuisilla kasvoillani. Ihminen on kummallinen.
Onneksi minulla on niin paljon ilonaiheita, että väkisinkin hymy palaa ilmeeseen nopeasti. Eilenkin, ja tänään.
Tämä on nyt etappi, mikä piti taas käydä.
Tämä on nyt neljäs keskenmeno kaikkineen, koko elämäni aikana. Raskautena tämä oli kai 12.
Muistoissa yksi tuulimuna silloin kun olen toivonut Sade-Tuuliaa, Milon jälkeen Casper- enkeli, juuri ennen Samuelia ollut km, ja nyt ...haluaisin kirjoittaa: JUURI ENNEN Jacobia ollut raskaus. Seuraavalla kerralla hän pääsee tänne :)
Suru, kyyneleet... onni, ilo,toiveikkuus...
Ne kaikki kietoutuvat nyt kauniiksi kimaltavaksi palloksi, jota kääntelemällä esiin tulee aina joku erilainen kulma. Ne kaikki edustavat nyt tätä tilannetta, tästä kaikesta kasvaa uusi Timantti elämäni kaulaketjua koristamaan
Kommentit
Lähetä kommentti