Tehdäämpä vähän tarkennuksia ja lisäyksiä blogijuttuihin.
Ensinnäkin lauantaista piti kirjoittaa että-
Misu-kissasta tuli äiti ja hän synnytti 4 vauvaa sillä välin kun me olimme asuntoa katsomassa.
Meidän kätevä emäntä tosiaankin!!!
Sinne se oli sohvan alle vauvansa synnyttänyt. Katselin kameralla kotia monta kertaa reissun aikana, ja näin kyllä että meni sohvan alle, mutta ei ollut mitään tietoa siitä,ettei ollut poistunut sieltä.
Hyvin oli näemmä mennyt synnytys, ja kun kotiin tulimme (tai siis minuthan kärrättiin päivystykseen suoraan reissusta) siirrettiin vauvat ja emo heille varattuun laatikkoon pesimään.
4 mustaa vauvaa, kahdella on valkoinen masu ja sukat,kaksi taitaa olla aikalailla mustia taikka harmaan mustia, heillä on eriväristä tummaa karvaa, näyttää sellaiselle "mäyräkuviolle".Yhdellä on valkoinen läikkä otsalla :)
Toiseksi,maanantaista piti kirjoittaa kuinka paljon pelkäsin nukutusta. Tunsin itseni niin naurettavaksi, koska niin monet joutuvat läpikäymään niin paljon suurempia leikkauksia, ja toki itsekin lapsena olen ollut monia tunteja nukutettuna jalkaleikkausten takia.Jokaisella on tietenkin oma tunnemaailma ja tapa tuntea ja reagoida. Minulla oli onneksi ihania FB ystäviä, jotka rauhoittelivat minua ja kertoivat että hyvin se menee. Niimpä olinkin jo ihan rauhallinen,ja viimeiset puolitoista odottelutuntia istuin päiväsalissa lukemassa lehtiä, kunnes hoitaja tuli hakemaan minua ja sanoi että nyt mentiin :)
Kävin osastolla vielä vessassa, vaihdettiin leikkauskaapu päälle ja hyppäsin sängyn kyytiin, jolla hoitaja kärräsi minut leikkausosastolle. Jouduin hetken odotella heräämön nurkassa ennenkuin minun vuoro tuli.
Leikkurissa kiipesin itse leikkauspöydälle.Minulle heitettiin lämmitetty peitto päälle,ja kyseltiin tietoja ja sitten siihen tuli ilmeisesti toimenpiteen suorittava kirurgi, murtaen suomea puhuen. Itse piti tietää mihin operaatioon on tulossa.
Saturaatiomittari sormeen, painemittari myös.Rintaan laitettiin sydänvalvonta ja kylkeen hengitysseuranta.Kohta lääkäri,kirurgi ,mikälie olikaan, kumartui ylitseni, koska minulla oli oikeassa kädessä kanyyli valmiiksi,ja sanoi että annan tämän lääkkeen tässä, ja minä ajattelin, että se on joku esilääkitys, mikälie. Sitten tuli suuhun paha maku, sydän alkoi hakata,ja sitten näkökenttä alkoi keikkua ja silmät lupsasta.Ajattelin, ok minut on huumattu... Kohta laitetaan maskia naamalle josta tulee pahanhajuista kaasua,käsketään vetään syvään henkeä.Minulle toivotetaan hyviä unia. Filmi loppuu.
....Leffa jatkuu....herään omaan ääneeni, kähisen happimaskin takaa, että nukkumatti huijasi minua.Tarkoitin tällä juuri sitä, että hän ei sanonut laittavansa nukutusaineen kanyyliin. Oli varmaan hyväkin, olisin saattanut alkaa pelkäämään.
Silmät ei raotu kuin vähän, näen kumminkin kellon, se on noin 15.30. Kädet ei jaksa liikkua, jalat ei jaksa liikkua.Naamaa pistelee, huulet ovat ihan tunnottomat pötköt.Maskin takaa kähisen hoitajille.Kerron myös että keuhkoni nukkuvat vielä.Minulle sanotaan että joo se johtuu lääkkeistä.
Mutta kukaan ei rauhoita minua sanomalla, että se on ihan normaalia,älä pelkää,hengitä vain rauhallisesti...Minä hengitin pienesti nenän kautta, suun kautta oli vedettävä välillä enemmän ja käskettävä sillä lailla keuhkoja toimimaan,ne olisivat voineet jättää vetämättä ilmaa sisäänsä, sille minusta tuntui.Minun piti vielä sekavilla aivoillani käskeä keuhkojani tekemään töitä. Tämä oli kaikista paskin asia koko jutussa.
Minua ei sattunut, eikä haitannut vaikka ääni oli vain kuiskaus eikä raajat liikkuneet,ja yksi voitto oli kun jaksoin päätä kääntää puolelta toiselle.
Oli aika epäilevä olotila,sillä minulle oli sanottu,että toimenpide kestää 30 minuuttia ja herään heti sen jälkeen. Kumminkin olin nukkunut vielä 45 minuuttia sen jälkeenkin kun toimenpide oli loppunut.Onkohan se kovinkin yksilöllistä? Kumminkin minun elämästä oli kulunut 2 tuntia silmänräpäyksessä siinä kohtaa kun näin kellon ensimäisen kerran "herättyäni".
Ja osastolle minut vietiin takaisin jo 16 jälkeen,ja puhuttiin että kohta saat ruokaa.
Joo kuulosti hyvälle, mutta siinä vaiheessa en jaksanut vieläkään oikeen liikuttaa itseäni, hengitys oli painavaa,ja minua huimasi ihan hirveästi vaikka oli sängyssä pötkölläni, pää oli nostettu kyllä ylemmäs. Olin aika epäileväinen, jotta onko minusta syöjäksi. Mutta kummasti se siitä alkoi nopeasti elpyä. Taisin tehdä vessareissunkin jo ennen ruokaa, toki hoitajan kainalossa :) Ruuan jälkeen vointi koheni entisestään.
Kotiin pääsin illalla kahdeksalta.Rakas mieheni minut taas haki.
Tässä kohtaa voin sanoa, että on ollut hyvä, että asumme 12 minuutin pässä sairaalasta.
Vanhempani olivat tulleet meille taas tuttuun "Rescue patrol"- meininkiin. Kiitos heille siitä, iso kiitos!! He olivat sitten minun vahtejani vielä tiistaina, olin aika huippaavassa olossa ja heikko olo, mutta sitten tajusin että ehkä minun lihasjumit aiheuttaa tämän huippauksen minulle nyt.
Jälkeenpäin olen miettinyt joitakin juttuja.
Sitä, että he ovat liikutelleet minun käsiä ja jalkoja,kun nukun. Kehuivat, että nukutuksessa saavat hyvin toisen tipan laitettua. No käden mustelmat ja teippaukset, ja lopulta kyynärtaipeesta löytynyt kanyyli kakkonen kertovat omaa huvittavaa totuuttaan, kuinka helppoa se kanyylin laittaminen minulle olikaan ;) Toisessa kädessä oli sormi laastaroitu, siitä oli kai otettu sokeriarvo.
Ja sitä,että he ovat koko nukkuvan ruhoni joutuneet kippaamaan sille sängylle, millä minut tuotiinkin. Ja asettelemaan pääni tyynyille hyvään asentoon ja kaikkea. Hurja asia tuo nukutus jotenkin kun ajattelee, olla tiedottomana, ja muiden armoilla. Onneksi kaikki oli teknisesti mennyt hyvin, eikä kukaan kertonut että olisin reagoinut jotenkin hankalasti johonkin lääkkeeseen esim.
Yhtä kokemusta rikkaampana, kiitos siitä.
Tämä kyllä hälvensi onneksi pelkojani mahdollisia tulevia operaatioita ajatellen.
Tosiasia on kumminkin minun Leiden V mutaatio joka altistaa veritulpille. Siitähän minulla on jo kokemusta, molemminpuolisesta keuhkoemboliasta tammikuulta. Tuosta noin vaan. Ja nyt kun se on kerran todistettavasti minulle tullut , niin kuinka herkästi uusii, vallankin leikkausten jälkikomplikaationa varsin "yleinen".
Tiistaina aloitin taas Marevanin ottamisen, mutta Klexane menee kunnes INR on taas hoitotasolla.
Lääkitykset menee taas kolmesti päivässä, nyt lisänä vielä tuo antibioottikuuri tämän viikkoa.
Voisko sitä sitten sanoa, että tää ois "done".
20.9 on jälkitarkastus omalääkärillä, siitä viikko,ja me muutamme. Hurjaa.
Torstain tohinat jatkuu sateen merkeissä, ja tänään lasten kanssa reissua keskustaan ja Koskikeskukseen hengaamaan. Toivottavasti jaksan jo hyvin.
Mukavaa loppuviikkoa Sullekin joka luet tätä!!!
Saa kommentoida ja jättää viestiä.
Ensinnäkin lauantaista piti kirjoittaa että-
Misu-kissasta tuli äiti ja hän synnytti 4 vauvaa sillä välin kun me olimme asuntoa katsomassa.
Meidän kätevä emäntä tosiaankin!!!
Tämä kuva on screenshot, koska sairaalassa ollessa seurasin kissoja edelleen kameran kautta,ja napsin sopivia kuvia jakoon muillekin :)
Sinne se oli sohvan alle vauvansa synnyttänyt. Katselin kameralla kotia monta kertaa reissun aikana, ja näin kyllä että meni sohvan alle, mutta ei ollut mitään tietoa siitä,ettei ollut poistunut sieltä.
Hyvin oli näemmä mennyt synnytys, ja kun kotiin tulimme (tai siis minuthan kärrättiin päivystykseen suoraan reissusta) siirrettiin vauvat ja emo heille varattuun laatikkoon pesimään.
4 mustaa vauvaa, kahdella on valkoinen masu ja sukat,kaksi taitaa olla aikalailla mustia taikka harmaan mustia, heillä on eriväristä tummaa karvaa, näyttää sellaiselle "mäyräkuviolle".Yhdellä on valkoinen läikkä otsalla :)
Toiseksi,maanantaista piti kirjoittaa kuinka paljon pelkäsin nukutusta. Tunsin itseni niin naurettavaksi, koska niin monet joutuvat läpikäymään niin paljon suurempia leikkauksia, ja toki itsekin lapsena olen ollut monia tunteja nukutettuna jalkaleikkausten takia.Jokaisella on tietenkin oma tunnemaailma ja tapa tuntea ja reagoida. Minulla oli onneksi ihania FB ystäviä, jotka rauhoittelivat minua ja kertoivat että hyvin se menee. Niimpä olinkin jo ihan rauhallinen,ja viimeiset puolitoista odottelutuntia istuin päiväsalissa lukemassa lehtiä, kunnes hoitaja tuli hakemaan minua ja sanoi että nyt mentiin :)
Kävin osastolla vielä vessassa, vaihdettiin leikkauskaapu päälle ja hyppäsin sängyn kyytiin, jolla hoitaja kärräsi minut leikkausosastolle. Jouduin hetken odotella heräämön nurkassa ennenkuin minun vuoro tuli.
Leikkurissa kiipesin itse leikkauspöydälle.Minulle heitettiin lämmitetty peitto päälle,ja kyseltiin tietoja ja sitten siihen tuli ilmeisesti toimenpiteen suorittava kirurgi, murtaen suomea puhuen. Itse piti tietää mihin operaatioon on tulossa.
Saturaatiomittari sormeen, painemittari myös.Rintaan laitettiin sydänvalvonta ja kylkeen hengitysseuranta.Kohta lääkäri,kirurgi ,mikälie olikaan, kumartui ylitseni, koska minulla oli oikeassa kädessä kanyyli valmiiksi,ja sanoi että annan tämän lääkkeen tässä, ja minä ajattelin, että se on joku esilääkitys, mikälie. Sitten tuli suuhun paha maku, sydän alkoi hakata,ja sitten näkökenttä alkoi keikkua ja silmät lupsasta.Ajattelin, ok minut on huumattu... Kohta laitetaan maskia naamalle josta tulee pahanhajuista kaasua,käsketään vetään syvään henkeä.Minulle toivotetaan hyviä unia. Filmi loppuu.
....Leffa jatkuu....herään omaan ääneeni, kähisen happimaskin takaa, että nukkumatti huijasi minua.Tarkoitin tällä juuri sitä, että hän ei sanonut laittavansa nukutusaineen kanyyliin. Oli varmaan hyväkin, olisin saattanut alkaa pelkäämään.
Silmät ei raotu kuin vähän, näen kumminkin kellon, se on noin 15.30. Kädet ei jaksa liikkua, jalat ei jaksa liikkua.Naamaa pistelee, huulet ovat ihan tunnottomat pötköt.Maskin takaa kähisen hoitajille.Kerron myös että keuhkoni nukkuvat vielä.Minulle sanotaan että joo se johtuu lääkkeistä.
Mutta kukaan ei rauhoita minua sanomalla, että se on ihan normaalia,älä pelkää,hengitä vain rauhallisesti...Minä hengitin pienesti nenän kautta, suun kautta oli vedettävä välillä enemmän ja käskettävä sillä lailla keuhkoja toimimaan,ne olisivat voineet jättää vetämättä ilmaa sisäänsä, sille minusta tuntui.Minun piti vielä sekavilla aivoillani käskeä keuhkojani tekemään töitä. Tämä oli kaikista paskin asia koko jutussa.
Minua ei sattunut, eikä haitannut vaikka ääni oli vain kuiskaus eikä raajat liikkuneet,ja yksi voitto oli kun jaksoin päätä kääntää puolelta toiselle.
Oli aika epäilevä olotila,sillä minulle oli sanottu,että toimenpide kestää 30 minuuttia ja herään heti sen jälkeen. Kumminkin olin nukkunut vielä 45 minuuttia sen jälkeenkin kun toimenpide oli loppunut.Onkohan se kovinkin yksilöllistä? Kumminkin minun elämästä oli kulunut 2 tuntia silmänräpäyksessä siinä kohtaa kun näin kellon ensimäisen kerran "herättyäni".
Ja osastolle minut vietiin takaisin jo 16 jälkeen,ja puhuttiin että kohta saat ruokaa.
Joo kuulosti hyvälle, mutta siinä vaiheessa en jaksanut vieläkään oikeen liikuttaa itseäni, hengitys oli painavaa,ja minua huimasi ihan hirveästi vaikka oli sängyssä pötkölläni, pää oli nostettu kyllä ylemmäs. Olin aika epäileväinen, jotta onko minusta syöjäksi. Mutta kummasti se siitä alkoi nopeasti elpyä. Taisin tehdä vessareissunkin jo ennen ruokaa, toki hoitajan kainalossa :) Ruuan jälkeen vointi koheni entisestään.
Kotiin pääsin illalla kahdeksalta.Rakas mieheni minut taas haki.
Tässä kohtaa voin sanoa, että on ollut hyvä, että asumme 12 minuutin pässä sairaalasta.
Vanhempani olivat tulleet meille taas tuttuun "Rescue patrol"- meininkiin. Kiitos heille siitä, iso kiitos!! He olivat sitten minun vahtejani vielä tiistaina, olin aika huippaavassa olossa ja heikko olo, mutta sitten tajusin että ehkä minun lihasjumit aiheuttaa tämän huippauksen minulle nyt.
Jälkeenpäin olen miettinyt joitakin juttuja.
Sitä, että he ovat liikutelleet minun käsiä ja jalkoja,kun nukun. Kehuivat, että nukutuksessa saavat hyvin toisen tipan laitettua. No käden mustelmat ja teippaukset, ja lopulta kyynärtaipeesta löytynyt kanyyli kakkonen kertovat omaa huvittavaa totuuttaan, kuinka helppoa se kanyylin laittaminen minulle olikaan ;) Toisessa kädessä oli sormi laastaroitu, siitä oli kai otettu sokeriarvo.
Ja sitä,että he ovat koko nukkuvan ruhoni joutuneet kippaamaan sille sängylle, millä minut tuotiinkin. Ja asettelemaan pääni tyynyille hyvään asentoon ja kaikkea. Hurja asia tuo nukutus jotenkin kun ajattelee, olla tiedottomana, ja muiden armoilla. Onneksi kaikki oli teknisesti mennyt hyvin, eikä kukaan kertonut että olisin reagoinut jotenkin hankalasti johonkin lääkkeeseen esim.
Yhtä kokemusta rikkaampana, kiitos siitä.
Tämä kyllä hälvensi onneksi pelkojani mahdollisia tulevia operaatioita ajatellen.
Tosiasia on kumminkin minun Leiden V mutaatio joka altistaa veritulpille. Siitähän minulla on jo kokemusta, molemminpuolisesta keuhkoemboliasta tammikuulta. Tuosta noin vaan. Ja nyt kun se on kerran todistettavasti minulle tullut , niin kuinka herkästi uusii, vallankin leikkausten jälkikomplikaationa varsin "yleinen".
Tiistaina aloitin taas Marevanin ottamisen, mutta Klexane menee kunnes INR on taas hoitotasolla.
Lääkitykset menee taas kolmesti päivässä, nyt lisänä vielä tuo antibioottikuuri tämän viikkoa.
Voisko sitä sitten sanoa, että tää ois "done".
20.9 on jälkitarkastus omalääkärillä, siitä viikko,ja me muutamme. Hurjaa.
Torstain tohinat jatkuu sateen merkeissä, ja tänään lasten kanssa reissua keskustaan ja Koskikeskukseen hengaamaan. Toivottavasti jaksan jo hyvin.
Mukavaa loppuviikkoa Sullekin joka luet tätä!!!
Saa kommentoida ja jättää viestiä.
Kommentit
Lähetä kommentti