Oksettaa

Väsymys mielessä ja kropassa on jo sitä luokkaa, että tekisi mieli vain romahtaa lattialle itkemään. Itkeä niin kauan, että naama olisi turvonnut ja silmät kuin särjellä.
Niin kauan, ettei henkikään enää meinaisi kulkea, ja niin kauan ettei rintakehä enää tuntisi tuskaa.

Muuttostressin päälle koetan nyt luovia tässä myrskyssä, jonka aiheutti menneisyyden haamut. Tunteet, jotka aktivoituivat ystävän tämän hetken kokemuksesta. Se, mitä jouduin itsekin kokemaan,se petetksi tulemisen tunne, luottaamuksen horjuttaminen, pettymys. Se kaikki vyöryi mun päälle eilen sellaisella voimalla, että olo meni jo hirveäksi silloin. Ja tänään täällä yksin, sekasorron keskellä, olisi paljon tehtävää, mutta ei meinaa kroppa enää liikkua mihinkään.
Olo on kamala henkisellä puolella.
Voisin oksentaa jos se helpottaisi.
Itken.
Ei helvetti tätä elämää. Ilon jälkeen tulee suru, surun jälkeen tulee ilo, sitten joskus taas kun siitä surusta selviää.
Hemmetti, en kyllä tätäkään pyytänyt, vaan tämän sain.
Minneköhän ne unohti manuuaalit, et kuin tätä tunnetta käsitellään? Miten sen saa pois? Kai se vaan pitää yrittää sietää ja päästää sitä ulos muutama tippa kerrallaan.

Tässä joku aika sitten katsoin yhtä kuvaani, ja totesin että mun silmät on sammuneet. Ei ne loista iloa ja rakkautta niinkuin vielä reilu kuukausi sitten. Voihan tuo olla että tarvin pari juttelukäyntiä jonkun luo, puhumaan keskenmenostakin.
Puhumaan siitä lisää, mitä keväällä tapahtui.
Traumamagneetti, se minä olen.
Voisin elää kyllä ilman niidenkin painolastia, jos vain sallisitte??? Pliis!

24 tuntia vielä ja silloin on jo täysi kaaos päällä.
Josko eläisi tämän päivän hetki hetkeltä eteenpäin.

Mulla ei ehkä juuri nyt ole vaihtoehtoja.

Vanha koti kiittää ja kuittaa- > tarinat jatkuu sitten uudessa kodissa!