Huomenna tulee 3vko Mirenan (siis hormoonikierukan) asennuksesta, ja kerrompa vähän mitä tässä tapahtunut
Ensinnäkin mä oon turvoksissa koko ajan, mahassa tuntuu sille,että menkat alkaa milloin vaan, ja sitten saattaakin vuotaa kerran. KERRAN. Sitten kaivat siteet esiin ja se vuoto olikin siinä.Seuraavana päivänä tulee taas vähän. Mahaa turvottaa ja mä oon ihan satavarma, että paino on noussut ainakin 2 kiloa tässä ajassa, ruokavalio ollut sama kylläkin.
Välillä tuntuu ihankuin pistäisi sisuksissa, siis jos nyt kohdentaisin sen jotenkin niin kohdun etuseinämään aika alhaalle, tuntuu että joku tökkii siihen kohtaan, vois sanoa päivittäin.
Tuo jatkuva vuotelu ja turvotus (lihominen) on suht ärsyttäviä oireita. Pitää muistaa valittaa lääkärille, kun menen jälkitarkastukseen. Toivottavasti saan ottaa tämän härvelin hiiteen kunhan saadaan tuo ehkäisy-asia muuten hoidettua.
Mitäpä muuta?
Ikäänkuin kiva viikonloppu ollut, mutta eilen tuli kyllä sellaienn takaisku, jota en olisi halunnut tähän väliin.En tietenkään olisi halunnut kokea tätä koskaan, vaikka todellakin elämään kuuluvaa draamaahan tämä. Nuoren seurustelusuhteen katkeaminen, vallankin ensirakkauden kanssa, on viiltävä kokemus.
Minä äitinä joudun kohtaamaan lohduttomat tunteet. Ei niihin auta mikään muu kuin aika, se onkin ainoa lohdutus, että aikanaan ne todellakin loppuu ja on ohi, ja sitten voi katsella jälkeenpäin niitä tunteita rauhassa ja kokea oppineensa jotain niistäkin.
Jos voisin, ottaisin lapseni surun pois ja itselleni. Liian tuoreessa muistissa on kyllä itselläkin, mille tuntui silloin kun oli menettänyt tärkeän pilarin elämästään. Minä sain sen kyllä takaisin, mutta tilanteemme on ihan erilainen kuin nuorten. Me olemme naimisissa ja aikuisia, nuoret olivat vasta elämänsä aakkosten alussa, varsinkin ihmissuhde-asioissa. Luonnon kierto, liki väistämättömiä kokemuksia, miten vain osaisi olla apuna ja tukena, kun lapsi kokee menettäneensä niin paljon. Myös tunteidensa kohteen, mutta myös omanlaisensa tukiverkoston, joka oli muodostunut poikakaverin perheestä; hänen veljistä ja äidistäään. Mistä minä hänelle nyt korvaavaa taion? Riitänkö minä, haluaako hän minulta sen tuen?
Me selviämme, kuten aina ennenkin. Jonkin aikaa sattuu, mutta kipu hiipuu ja muuttuu, ja me selviämme. Kyllä!
Hetken aikaa itselläkin mieli notkahti todellakin molliin, mutta nostettava itsensäkin nyt ylös siitä tunteiden kuopasta, johon jouduin mukana. Luotava hyvää fiilistä, positiivista virettä. Uskoa. Luottamusta.
Todellisuus ei ole ollut koskaan kaverini, ja nytkin se ikävästi alkaa iskeä päin näköä, kun lapsi tuli ystävänsä kanssa meille. Ystävän, joka halusi tulla tukemaan häntä ja tuomaan iloa ja hyvää fiilistä hänelle. Ystävän, joka jää tänne, kun me muutamme. KUINKA RAASTAVA fakta tämäkin voi olla!!!
Nyt kun eka muuttokuorma on jo mennyt, on turhaa enää katua. Paniikki meinaa nousta päälle, mitä olen tehnytkään!!??
On vaikeaa nyt juuri tsempata itseäänkään, joten napsautan naaman peruslukemille, ja jatkan robottina toimimista. En edes halua ajatella asiaa. Päätökset tehtiin ja niitä on alettu toteuttaa. Joku siinä asunnossa oli meitä varten, koska sen omistajakin ikäänkuin odotti juuri meitä. Siellä on oltava jotain sellaista, mitä me tarvitsemme juuri nyt, perheenä. Minä uskon johdatukseen, ja ymmärrän että egoni tuottaa tätä pelkoa ja hämmennystä nyt. Minun on siis oltava vahva, rauhallinen. Muutto toiseen kaupunkiin edustaa muutosta monessa mielessä, ja muutokset ovat pelottavia- koska osaa muutoksen tuomista jutuista ei vaan voi ennustaa. Kyllä se on kokolailla hyppy tuntemattomaan.
Nyt palaan tähän todellisuuteen, pakkaan miehen, kaksi lasta ja lapsen kaverin autoon, ja hurautamme Ikeaan- nyt kun se vielä on 10 minuutin automatkan päässä :)
Ensinnäkin mä oon turvoksissa koko ajan, mahassa tuntuu sille,että menkat alkaa milloin vaan, ja sitten saattaakin vuotaa kerran. KERRAN. Sitten kaivat siteet esiin ja se vuoto olikin siinä.Seuraavana päivänä tulee taas vähän. Mahaa turvottaa ja mä oon ihan satavarma, että paino on noussut ainakin 2 kiloa tässä ajassa, ruokavalio ollut sama kylläkin.
Välillä tuntuu ihankuin pistäisi sisuksissa, siis jos nyt kohdentaisin sen jotenkin niin kohdun etuseinämään aika alhaalle, tuntuu että joku tökkii siihen kohtaan, vois sanoa päivittäin.
Tuo jatkuva vuotelu ja turvotus (lihominen) on suht ärsyttäviä oireita. Pitää muistaa valittaa lääkärille, kun menen jälkitarkastukseen. Toivottavasti saan ottaa tämän härvelin hiiteen kunhan saadaan tuo ehkäisy-asia muuten hoidettua.
Mitäpä muuta?
Ikäänkuin kiva viikonloppu ollut, mutta eilen tuli kyllä sellaienn takaisku, jota en olisi halunnut tähän väliin.En tietenkään olisi halunnut kokea tätä koskaan, vaikka todellakin elämään kuuluvaa draamaahan tämä. Nuoren seurustelusuhteen katkeaminen, vallankin ensirakkauden kanssa, on viiltävä kokemus.
Minä äitinä joudun kohtaamaan lohduttomat tunteet. Ei niihin auta mikään muu kuin aika, se onkin ainoa lohdutus, että aikanaan ne todellakin loppuu ja on ohi, ja sitten voi katsella jälkeenpäin niitä tunteita rauhassa ja kokea oppineensa jotain niistäkin.
Jos voisin, ottaisin lapseni surun pois ja itselleni. Liian tuoreessa muistissa on kyllä itselläkin, mille tuntui silloin kun oli menettänyt tärkeän pilarin elämästään. Minä sain sen kyllä takaisin, mutta tilanteemme on ihan erilainen kuin nuorten. Me olemme naimisissa ja aikuisia, nuoret olivat vasta elämänsä aakkosten alussa, varsinkin ihmissuhde-asioissa. Luonnon kierto, liki väistämättömiä kokemuksia, miten vain osaisi olla apuna ja tukena, kun lapsi kokee menettäneensä niin paljon. Myös tunteidensa kohteen, mutta myös omanlaisensa tukiverkoston, joka oli muodostunut poikakaverin perheestä; hänen veljistä ja äidistäään. Mistä minä hänelle nyt korvaavaa taion? Riitänkö minä, haluaako hän minulta sen tuen?
Me selviämme, kuten aina ennenkin. Jonkin aikaa sattuu, mutta kipu hiipuu ja muuttuu, ja me selviämme. Kyllä!
Hetken aikaa itselläkin mieli notkahti todellakin molliin, mutta nostettava itsensäkin nyt ylös siitä tunteiden kuopasta, johon jouduin mukana. Luotava hyvää fiilistä, positiivista virettä. Uskoa. Luottamusta.
Todellisuus ei ole ollut koskaan kaverini, ja nytkin se ikävästi alkaa iskeä päin näköä, kun lapsi tuli ystävänsä kanssa meille. Ystävän, joka halusi tulla tukemaan häntä ja tuomaan iloa ja hyvää fiilistä hänelle. Ystävän, joka jää tänne, kun me muutamme. KUINKA RAASTAVA fakta tämäkin voi olla!!!
Nyt kun eka muuttokuorma on jo mennyt, on turhaa enää katua. Paniikki meinaa nousta päälle, mitä olen tehnytkään!!??
On vaikeaa nyt juuri tsempata itseäänkään, joten napsautan naaman peruslukemille, ja jatkan robottina toimimista. En edes halua ajatella asiaa. Päätökset tehtiin ja niitä on alettu toteuttaa. Joku siinä asunnossa oli meitä varten, koska sen omistajakin ikäänkuin odotti juuri meitä. Siellä on oltava jotain sellaista, mitä me tarvitsemme juuri nyt, perheenä. Minä uskon johdatukseen, ja ymmärrän että egoni tuottaa tätä pelkoa ja hämmennystä nyt. Minun on siis oltava vahva, rauhallinen. Muutto toiseen kaupunkiin edustaa muutosta monessa mielessä, ja muutokset ovat pelottavia- koska osaa muutoksen tuomista jutuista ei vaan voi ennustaa. Kyllä se on kokolailla hyppy tuntemattomaan.
Nyt palaan tähän todellisuuteen, pakkaan miehen, kaksi lasta ja lapsen kaverin autoon, ja hurautamme Ikeaan- nyt kun se vielä on 10 minuutin automatkan päässä :)
Mun sydäntä sydäntä särkee
Vedin jo kaikki lääkkeet et se paranee
Mut se on yhä kipee
Mun sydäntä sydäntä särkee
Mikään ei auta mitä mä teen sen eteen
Mut se on yhä kipee
-Erin
Kommentit
Lähetä kommentti